Historioitsijana Teemu Keskisarja on tehnyt pitkän uran. – Vuoden 1918 kansalaissotaa olen tutkinut erityisesti Viipurin käänteiden kautta sodan aikana, hän toteaa Uudenkaupungin työväentalon tilaisuudessa

– Kansalaissota on toki kaikin puolin raaka ja ikävä osa Suomen historiaa, mutta myönteisenä puolena voi todeta sen kestäneen vain puoli vuotta. Tämän ajan sisällissodista harvat kestävät niin lyhyen aikaa ja vielä harvemmat onnistuvat palautumaan suhteellisen normaaliin elämään yhtä nopeasti, kuin Suomessa kyettiin.

Käsitys vuonna 1918 jyrkästi kahtia jakautuneesta Suomesta on Keski-sarjan mielestä  suurelta osin myytti, suurin osa kansasta oli silloinkin ei-mitään mieltä mistään ja melko välinpitämättömiä muiden asioille. 

– Aatteelliset erot eivät selitä sisällissotaa, ne ovat tänä päivänä jopa isommat kuin tuohon aikaan, mutta toista sisällissotaa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, koska ihmisillä on paljon menetettävää ja loputtomasti muuta puuhaa, Keskisarja arvelee. 

Myös keskustelussa häneltä kysyttiin missä oloissa sisällissota voisi toistua tämän päivän Suomessa? Tähän hän aitoon keskisarjalaiseen tyyliin toteaa: – Ehkä sitten jos linjayhteydet netissä radikaalisti heikkenisivät kansa saattaisi rynnnätä kaduille.

– Ne samanlaiset tyypit jotka silloin lähtivät kuularuiskujen maalitauluksi vetelehtivät nyt, luojan kiitos, netissä suoltamassa iljettävää vihapuhetta ja purkamassa näin pahaa oloaan.

Suurimmalla osalla meistä on nykyisin myös aivan liikaa tietoa siitä, millaista sodankäynti oikeasti on, emme viitsisimme lähteä metsiin ammus-kelemaan. – Onneksi siis internet pelastaa meidät: esi-isillämme oli käsissään kivääri, meillä selfie-keppi

Sodan syyt löytyvät paremminkin siitä, että Suomessa oli johtavia henkilöitä ja ryhmiä, joiden koko elämä tähtäsi siihen, että sankaruuden palkinto lunastetaan sotatantereilla, eivät he miettineet ollenkaan, millaista on sotia 25 asteen pakkasessa.

Miettikääpä nyt, maassa oli viitisensataa Venäjän tsaarinajan virkaheittoa upseeria heistä yksi, turhautunut Mannerheim, jota kaikesta huolimatta myös ihailen, ajatteli ensimmäisen kerran vakavissaan jopa hakeutua johonkin siviiliammattiin. Eivät he olisi suostuneet rauhaan, sotasankaruus on sotilaille sitä mihin he ovat vihkiytyneet ja mihin heidät on koulutettu.

Myös nuoret miehet näkivät sodassa mahdollisuuden suureen seikkailuun. –Vai luuletteko, että vuosia Saksassa preussilaisen kurin ja aatemaailman pihdeissä rypeneet valkoisten jääkärit, jotka 1915 syyllistyivät maapetoksel-liseen toimintaan, olisivat kotiin palattuaan iloinneet nyt olevan aikaa jatkaa opiskeluja, tai jatkaa kotitilan viljelyä, tai hakeutua johonkin pikkuporva-rilliseen ammattiin – ei he olivat saksalaisoppien mukaan vihkiytyneet kuolemaa suurempaan taisteluun, ali-ihmisiksi luokittelemaansa roskaväkeä vastaan, sanoo Keskisarja.

Punakaartilaiset olivat puolestaan vihkiytyneet vallankumoukselle, myöskään he eivät olisi suostuneet rauhaan vaikka heidän kaikkiin vaatimuksiin olisi suostuttu. Aseellista taistelua kannatti Keskisarjan mukaan vain alle 30 prosenttia työväestä ja torppareista. Rauhaa kannattavat olivat hiljaa tai heidät oli vaiennettu.

Keskisarjan mielestä vuonna 1918 keskeinen ”tietolähde” sodankäynnin suhteen oli silloin Vänrikki Stoolin tarinoiden ruusuinen käsitys sotimisesta.


Välitöntä tarvetta ryhtyä tappamaan toisiaan, ei suomalaisilla ollut vuoden 1917 lopussa, Keskisarja summaa. Itseasiassa juuri itsenäisty-neellä Suomella oli Keskisarjan mukaan historiallisesti satumainen onni, Venäjän imperiumi oli mennyt päreiksi, eikä Ruotsikaan ollut kiinnostanut alueestamme. Paikallistason virkakoneisto toimi maassa hyvin, oli oma raha, vahva oma kulttuuri ja kukoistavaa teollisuuttakin. 

Sodan voittaneet valkoiset olivat tosin myyneet maatamme Saksalle lupaamalla sille monia etuja sekä päätösvaltaa Suomen asioissa. (Jopa Saksalainen “kuningaskin” ehdittiin valita uudelle alusmaalle.) Mutta Suomea onnisti tämänkin suhteen, sillä Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa sai aikaan sen, etteivät nämä edellä mainitut maansa myymiset tulleet voimaan.  


Olen pohtinut sitä mitä itse olisin jälkiviisaana tilanteessa tehnyt estääkseni sodan. Vaihtoehtona palopuheille olisin yrittänyt vakuuttaa punapäälliköille, ettei kannata yrittää, häviätte sodan satavarmasti. Johdossanne on vain ylipäällikkönne Ali Aaltonen, jolla on sotakokemusta ja vastassa on koulutetut jääkärit, koko virkakoneisto ja myös papisto.

Viime mainittuun olen erityisen pettynyt, he olisivat voineet hillitä ja estääkin väkivaltaa, mutta eivät halunneet, koska työläiset ja torpparit olivat heidän-kin silmissään ajan hengen mukaisesti ali-ihmisiä, manaa Keskisarja.

Punaiset olisivat voineet aivan hyvin sanoa, että onnistuivathan bolsevi-kitkin Venäjällä. Vertailu ei Keskisarjan mielestä kestä kriittistä tarkastelua, koska bolsevikit olivat pääosin kovemmissa liemissä kypsyneitä ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita ammattisotilaita.

Myönnettäköön punakaartilaisten pystyneen huonosta sotilaskoulutukses-taan huolimatta ihan kelvolliseen sodankäyntiin, paikoin syntyi jopa oikeita rintamalinjojakin ja myös tappiosuhde oli sekin melko siedettävä, punaisia kuoli noin 6000 ja valkoisia 4000. 

Nuijasodassa, runsas parisataa vuotta aikaisemmin käydyssä, suhde oli paljon huonompi. Siinä kuoli vähintään 3000 talonpoikaa ja ehkä korkeintaan 50 aatelista ratsumiestä. Varsinaisia ylempiä aatelismiehiä kuoli tuskin ketään. Tuliaseet olivat v. 1918 tasoittaneet voimasuhdetta.

(Aiheeseen liittyen, nuijasotaa ja sisällissotaa on usein vertailtu suomalaisuuden nousuna. Talonpoikien kirje nuijasodan jälkeen Kaarle-herttualle kuitenkin kertoo Suomen epäyhtenäisyydestä.

Kirjeestä paistaa kauna varsinaissuomalaisia kohtaan ja kuvataan ”suomalaisten tekemiä vääryyksiä”. Viha suomalaisia kohtaan oli suuri ja pohjalaiset halusivat maksaa veronsa Tukholmaan Turun sijaan. Asiaa tutkineen Heikki Ylikankaan mielestä kirje osoittaa, ettei suomalaista kan-sallistuntoa silloinkaan ollut, kuten ”tietty tutkimussuunta” on väittänyt.)

Saksalaisjoukkojen tuella sisällissota päättyi valkoisen armeijan voittoon toukokuun alussa 1918. Taisteluissa kaatuneiden lisäksi Punaiset murhasivat ja tappoivat Keskisarjan mukaan lyhyen sodan aikana 1650 siviiliä ja valkoiset 8300.

Vankileireillä syntyi Keskisarjan mukaan kuitenkin kansalaissodan pahinta jälkeä. Niille koottiin antautuneita punakaartien taistelijoita sekä muita punaisten ja työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita tai siitä epäiltyjä. Yhteensä niillä oli vangittuna yli 80 000 ihmistä, joukossa oli myös naisia ja lapsia sekä maassa olleita venäläisiä sotilaita.

Suurin osa leireistä oli suhteellisen pieniä pidätysleirejä, tällaisia sijaitsi Uudessakaupungissakin Kainpirtin kolera-sairaalan talossa ja kaupungin raatihuoneelle, jonne vankit myöhemmin koottiin ja kuljetettiin Turkuun tai Hämeenlinnaan. Suurempia leirejä oli kesäkuun alussa oli jäljellä 26:lla paikkakunnalla.

Vangeista kuoli leireillä eri syistä arviolta 14 000. Syyttömät ja syylliset olivat Keskisarjan mukaan tasa-arvoisessa asemassa, nälkä-, taudit sekä myös tutkimatta teloitukset kohtelivat vankeja samalla tavoin.

– Vankileireistä oltiin tietoisia ja turha vatvoa, että kuolemat johtuivat elintarvikepulasta. Valkoiset ylintä johtoa ja virkamiehiä myöden ajoivat tilanteen kestämättömäksi, kyse ei Keskisarjan mukaan ollut nälkään kuolemisesta vaan nälkään tappamisesta.

Omaisilta kiellettiin ja estettiin ruokapakettien lähettäminen leireille. Ehkä räikein esimerkki oli puhtaan juomaveden saannin estäminen, vaikka sitä olisi kyllä ollut tarjolla. Pilaantunutta kuravettä juomaan joutuneet aliravitut vankit sairastuivat ja paljon heistä tuli myös näin tapetuksi.


Vuosi 1918 ei ole suomalaisille tabu, se on ehkä tutkituin aihe Suomes-sa, vaikka vieläkin on tallentamatta ihmiskohtaloita ja etenkin pienempien paikkakuntien, joissa sotaa ei haluttu, traagisia juttuja, joita jokaisessa niissäkin tapahtui paljon.

Kansalliseen itseruoskintaan aiheen tiimoilla, ei Keskisarjan mielestä ole syytä käpertyä. Molemmat osapuolet osallistuivat ja kaatuivat vapauden puolesta. Tapahtumat on syytä tallentaa jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.

Työväentalon luentotilaisuuden järjestivät U:gin sos.dem. Kunnallisjärjestö, Vakka-Suomen Wanhat Toverit ja TSL


Historioitsija Teemu Keski-sarjalla on railakkaita ja ärsyttäviäkin näkökulmia historian tapahtumiin.

Ne aiheuttavat usein ihmetys-tä ja hätkähdyttävät, mutta niitä kannattaakin pohtia omia ennakkoasenteita järsien.


Hänen tutkimuksiinsa harvalla on nokan koputtamista. Keskisarja kuvaa niissä tapahtumia ja henkilöitä etsimällä motiiveja heidän teoilleen. Tarkasti dokumen-toidussa teoksissa ei myös-kään sellaisenaan niellä mitään aiempia sotakuvauk-sia, vaan Keskisarja kirjaa usein terveen epäilyn hurjim-pien kertomusten ja väitteiden paikkansapitävyydestä.


Vähän eri asia on sitten ylei-sötilaisuuksissa ja keskuste-luissa lauotut mielipiteet. Niitä pitää tarkastella myös hänen itsensä tarpeista. Räväkkyys takaa kutsut yleisötilaisuuk-siin, keskusteluhin ja tv-ohjelmiin. Keskisarja onkin mitä ilmeisemmin arvioinut, että myös hänen on elettävä ja valittu tyyli lisää myös hä-nen kirjojensa myyntiä, räväk-kä maine, takaa menekin – mikä ilmeni myös työväen-talon tilaisuuden isona väkimääränä. Tähän hänellä on tietysti täysi oikeus.

Historioitsija ja tietokirjalija Teemu Keskisarja Uudenkaupungin työväentalolla:

Aate-erot eivät selitä sisällissotaa – oli liikaa niitä jotka uskoivat lunastavansa sankaruuden palkinnon sotatantereella

Avakka • teksti ja kuvat Ilmo Suikkanen • 9.3.2018

Esko Seppäseltä uusi teos

Rauhan ja rahan geopolitiikkaa

Avakka • 9.3.2018

Aiheeseen liittyen kannattaa lukea myös Esko Seppäsen tuore teos “Rauhan ja rahan geopolitiikkaa”. Siinä kerro-taan mm. miten Suomen sisällisotaan sai luvan lähteä 1283 jääkäriä, joista lähes kaikki menivät valkoisten puolelle.

Kotimaahan sotimaan saivat lähteä vain ne, jotka sitoutui-vat sotimaan valkoisen Suo-men ja keisarillisen Saksan edustamien arvojen puolesta. Tämän rajoitteen johdosta Latviaan jäi 451 jääkäriä, jotka eivät suostuneet vaadittuun sitoutumiseen.

Kirjassa kerrotaan myös miten Suomessa oltiin viikko-kausia tietämättömiä siitä, että Saksa oli lähettämässä valkoiselle puolelle 171 laivalastillista apua: kaiken kaikkiaan 13 000 maailman-sodan taistoissa karaistunutta sotilasta, 4000 hevosta ja toistasataa lehmää.

Saksalaiset joukot iskivät punakaartilaisten selustaan, Valtasivat Helsingin ja Etelä-Suomen nopeuttaen näillä toimilla sodan päättymistä valkoisten voittoon.

Jääkäreiden paluu ei siis ollut sodan lopputuloksen kannalta niin ratkaiseva kuin oli saksa-laisten sotilaiden maihinnou-su ensin Ahvenanmaalle ja sitten Hankoon ja myöhem-min myös Loviisaan. 

Saksalaiset olivat Suomen asiainhoitajien Hjeltin ja Erichin kanssa tekemässä Suomesta Saksan talutus-nuorassa olevaa puoli-itsenäistä takapajulaksi taantuvaa valtiota, joka toimittaisi Saksaan puuta paperia ja Suomen malmi-varoja.

Kauppa ja merenkulkusopi-muksella Suomi antoi luon-nonvaransa Saksan ensisijai-seen käyttöön: Suomi ei saanut myöntää mitään etuja kolmansille valtioille sopimat-ta siitä ensin Saksan kanssa.

Sopimukset raukesivat Saksan hävittyä I maailman-sodan.

Tuota aikaa tutkineen Markku Jokisipilän mukaan ”Suomella olisi ollut eräänlainen satel-liittivaltion rooli, joka olisi liitty-nyt juuri Saksan suurvalta-aseman palvelemiseen”, kirjoittaa Esko Seppänen.

Teemu Keskisarja ja hänen kirjansa.

Kiinnostava aihe ja nimekäs alustaja kokosi työväentalolle runsaasti kuulijoita, joilla riitti myös kysyttävää.

Kirja sisällissodan ajasta Uudessakaupungissa on ilmestynyt

Mitä opittavaa meillä on Suomen     sisällissodasta vuonna 1918

Avakka • Ilmo Suikkanen 16.12.2018                                                (Museon näyttelystä otettu kuva myös 100-vuotiaasta näkkileivän palasta)

“Olettko kuulleet, että Uudenkaupungin kirkkoherraa on pidetty vankina ja pahoinpidelty Vallilan pimeässä kellarissa? Enti sitä kun kaksi nuorta naista tapettiin Sorvakon sillan kupeessa? Ja Salmen kartanon nuori isäntä teloitettiin ampumalla meren jäälle. Tämä kaikki ja paljon muuta kauhistuttavaa tapahtui pienessä puukaupungissamme keväällä 1918. Pahuus otti silloin vuorotellen punaisten ja valkoisten kasvot niin meillä kuin muualla Suomessa. Pimeyden voimat pääsivät valloilleen. Oli sisällisota.” Näin kirjoitti Uudenkaupungin Sanomien itsenäisyyspäivän alusviikolla “Täst Vinkkelist -palstalla toimittaja Virpi Adamsson, esitellessään juuri ilmestynyttä teosta ”VIHAA, VERTA JA KYYNELIÄ – punavalkoinen Uusikaupunki 1918”, joka kertoo Suomen sisällissodan vaiheista täällä.

Sisällissotaa pidetään sodista mielettömimpänä, koska se viiltää kansakunnan aroille alueille syviä haavoja, jotka saattavat avautua vielä sukupolvien päästä tapahtuneesta. Tuosta karmeasta ajasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja se tapahtui itsenäisyytemme ensimmäisenä vuotena, jota juuri juhlittiin näyttävästi presidentin linnassa. 

Uudessakaupungissa on aiheen tiimoilta julkaistu yllämainittu kirja. Tekijöiden toimesta kirjaan on saatu kerätty paljon taustatietoa täkäläisten sodan uhrien ja siinä mukana olleiden vaiheista. Kirja on merkittävä taltionti alueen kotiseutuhistoriaa, joka oikoo Uudenkaupungin tähänastisen historiankirjoituksen yksipuolista tulkintaa sisällissodan tapahtumista täällä.

Sata vuotta se kesti, eikä ketään tuota aikaa elänyttä ole enää elossa, he elävät ehkä vain sukunsa muistoissa, tarinoissa ja harvoissa kuvissa sekä arkistojen kylminä lauseina, lukuina ja päivämäärinä. Täällä ei sodittu, eikä Uusikaupunki muutenkaan ollut tapahtumien keskiössä, mutta täälläkin tapahtui karmeita asioita, jotka järkyttävät yhä.

Väkivaltaviihteen ja maailman konfliktien kuvallisen viestinnän turruttamaa tämän päivän ihmistä kirjassa kerrotut tapahtumat tuskin enää järin paljon tunteiden tasolla hetkauttavat, niiden sijoittuminen omaan elinpiiriimme kuitenkin puhuttelee. Mehän seuraamme konflikteja, jotka tapahtuvat jossain tuolla kaukana ja kun raa’an sisällissotamme tapahtumia pöyhitään esiin täältä oman lintukotomme kotinurkilta, niin tuntuuhan se pahalta.

Eriarvoisuus kansannousun keskeinen syy

Uudessakaupungissa ei ollut punakaartin ja valkoisten keskinäisiä yhteenottoja, asetelmat olivat täällä kuitenkin muuten lähes samat kuin muualla maassa. Tappamiset, teloitukset ja muut käsittämättömät julmuudet tapahtuivat kulloinkin vallassa olevien toimesta ja pahimmat niistä voittajien toimesta sodan jälkeisinä kansanmurhaksikin kutsuttuina ”puhdistuksina” sekä vankileireillä että paikkakuntakohtaisesti.

Sata vuotta sitten tapahtunut sisällissota ei ole juhlavuosi, mutta ei sitä ole syytä unohtaakaan. Toivottavasti opimme tapahtuneesta ja emme tee samoja virheitä uudestaan, vaan osaamme ennakoida tilanteita. Ja opimme myös ymmärtämään paremmin ihmisiä ja maita maailmalla, joissa kärsitään tällä hetkellä lähes samankaltaisista ongelmista, joilla Suomea koeteltiin sata vuotta sitten.

Ymmärrettävistä syistä tapahtuneesta on yhä vaikea päästä sovintoon. Ehkä parhaiten haavoja voidaan hoitaa miettimällä miksi sisällissotaan jouduttiin ja mitä pitäisi ennakkoon tehdä toisin, ettei sama toistuisi. 

Ennen sisällissotaa eriarvoisuus rehoitti Suomessa ja myös täällä kotiseudullamme. Suuri osa kansasta oli tuomittu nälkään, kurjuuteen ja oikeudettomuuteen.

Sisällissodan muistoja on vaalittu Suomessa kahtiajakautuneesti ja eriytyneesti.

”Hävinneen puolen mieliä katkeroittivat ensiksikin se, ettei virallinen julkisuus myöntänyt tehtyjä vääryyksiä, rikoksia ja väkivaltaa, vaan peitteli ja salasi ne.

Toiseksi virallinen julkisuus liioitteli ja vääristeli hävinneen puolen rikoksia ja väkivallantekoja, eikä koskaan oikaissut virheellisiä tietoja.

Kolmanneksi keskeiset viranomaiset kuten papit, tuomarit ja opettajat toimivat puolueellisesti voittajapuolen hyväksi sodan jälkeen.

Neljänneksi virallisessa julkisuudessa ei esitetty sellaista akateemisen tutkimuksen taholta tehtyä tulkintaa, joka olisi tyydyttänyt hävinnyttä osapuolta.

Viidenneksi hävinneen puolen oikeutta omaan perinteeseen, esimerkiksi vainajien muiston vaalimiseen, ei myönnetty virallisessa julkisuudessa. Edellä luetellut tekijät muodostivat ja pitivät pitkään yllä muistojen rintamia. (folkloristiikan dosentti Ulla-Maija Peltonen)

Yksi keskeinen opetus sata vuotta sitten tapahtuneesta on, ettei ihmisten eriarvoistuminen, suvaitsematto-muus ja vihollisuuksien lietsominen järjettömine asevarustelukierteineen saa taas yliotetta, vaan Suomi ja muun maailman mukana keskittyy planeettamme kestävyysongelmiin ja rakentaa yhdessä muiden kanssa parempaa ja turvallisempaa tulevaisuutta tuleville sukupolville.

Sääty-yhteiskunta jätti työväestön paitsioon

Tutkijoiden mukaan Suomen sisällissota ei alkanut yllättäen. Kansa oli alkanut jakaantua kahtia jo kauan ennen syksyä 1917. Sodan pitkän aikavälin syyt ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

Suomen talous alkoi kasvaa 1800-luvun puolivälin jälkeen. Kulkuyhteyksiä parannettiin, ja Suomi alkoi teollistua vähitellen. Sääty-yhteiskunta hajosi, ja sen tilalle tuli teollisen aikakauden luokkayhteiskunta. Siinä ihmisen aseman ja arvon määräsi varallisuus.

Luokkayhteiskunnan alimmalla tasolla olivat työläiset, joilla ei ollut mitään omaisuutta. Kaupunkien työläiset elivät surkeissa olosuhteissa. Työpäivät olivat pitkiä ja palkat matalia. Työläiset yrittivät parantaa asemaansa liittymällä yhteen ja perustamalla ammattiyhdistyksiä, koska työläisillä ei ollut oikeutta osallistua säätyvaltiopäiville.

Säätyvaltiopäivät oli Suomen kansanedustuslaitos. Siellä olivat edustettuina vain sääty-yhteiskuntaan kuuluneet ryhmät: aateliset, papit, porvarit ja talonpojat. Työläiset eivät kuuluneet mihinkään säätyyn, vaikka he olivat suurin ryhmä yhteiskunnassa. 

Osana yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta Suomi antoi kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa naisille äänioikeuden vuonna 1906. Samalla sallittiin naisille myös oikeus asettua ehdolle vaaleissa ja vuonna 1907 eduskuntaan valittiin maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.

Jo suurlakon aikaan 1905 syntyivät tuokioksi sisällissodan aikaiset valtarakenteet kaupungeissa. Uudessakaupungissakin oli silloin muutaman kuukauden ajan työväenvalta, joka 1918 muodostui malliksi tuon vuoden järjestäytymiselle. Vanha oli silloin uutta raskaana ja kansa koki elävänsä kehityksen ja edistyksen aikaa.

Purjelaivojen kukoistuskausi oli taaksejäänyttä elämää, mutta teräsalukset, höyrykoneet, autot, traktorit, kylvö-, niitto- ja puimakoneet sekä puhelimet ja sähkö rynnistivät talouden käyttövoimaksi. Elettiin suurien edistysaskeleiden huumassa.

Ammattiyhdistyksistä muodostui pitkälti työväestön poliittisen vaikuttamisen kanava. Uudessakaupungissa esim. kivityömiehet olivat aatteellisesti valveutuneita jo vuosisadan alussa ja heräävä työväenaate tavoitti kivityöläiset saaristoa myöten, esimerkkinä tästä mainittakoon vuosien 1907-1914 välisenä aikana Putsaaressa ilmestynyt “Kappelin Uutiset”-lehti. Näissä käsinkirjoitetussa julkaisuissa korostettiin ammattiyhdistysaatteen ja työväestön järjestäytymisen tärkeyttä.

Maaseudulla torpparien elämä epävarmaa talollisten ja kartanoiden hyyryläisinä

Teollistuminen ja talouden kasvu vaikuttivat myös maaseutuun. Teollisuus tarvitsi paljon puuta raaka-aineeksi ja maata omistavat talolliset alkoivat myydä sitä. Sen seurauksena talolliset rikastuivat ja heidän yhteiskunnallinen asemansa vahvistui. 

Samaan aikaan väestö kuitenkin kasvoi, eikä maata riittänyt kaikille. Maaseudulla asui koko ajan enemmän ihmisiä, jotka eivät omistaneet maata. Talouden kasvu ei hyödyttänyt heitä, vaan he pysyivät köyhinä. Tuloerot kasvoivat ja ihmiset jakaantuivat kahteen luokkaan: maata omistaviin talollisiin ja maaseudun työläisiin, joilla ei ollut omaisuutta.

Esimerkiksi torpparit olivat maaseudun työläisiä. He vuokrasivat kartanoilta ja talollisilta mökin ja maata, jossa he viljelivät viljaa tai kasvattivat karjaa. Torpparit maksoivat vuokran tekemällä töitä kartanoiden ja talollisten pelloilla.

Torpparit joutuivat elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Talolliset saattoivat milloin tahansa korottaa vuokraa tai irtisanoa sopimuksen. Epävarmuutta lisäsi se, että vuokrasopimukset tehtiin usein vain suullisesti. 1900-luvun alussa vuokrasopimusten irtisanomiset yleistyivät ja monet torpparit joutuivat jättämään kotinsa.

Länsi-Suomessa tilanne oli torpparien osalta muuta maata parempi, kuten Pentti Ahtiainen kirjassa aivan oikein toteaa, esim. vuokrasopimusten irtisanomisista johtuvia kotinsa jättämisiä ei juurikaan ollut. Uudessakaupungissa ja sen lähikunnissa tyytymättömyyttä kyllä oli ilmassa, mutta sittenkin melko pienen joukon osalta se johti täällä liittymiseen punakaartiin.

Maaseudulla vielä torppareitakin huonommassa asemassa olivat kodittomat ihmiset eli irtolaiset (loiset). Nämä täysin varattomat ihmiset kiersivät talosta taloon ja tekivät työtä ruokapalkalla. 1900-luvun alussa torpparit ja irtolaiset alkoivat kannattaa poliittista vasemmistoa, koska se lupasi antaa heille omaa maata.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeuskaan ei alkuun pelittänyt

Vuonna 1906 Suomi sai eduskunnan, joka valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Nyt myös työläiset ja maaseudun köyhät ihmiset saivat oikeuden äänestää ja vaikuttaa yhteiskuntaan. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa sosialistit saivat enemmistön edusjuntaan. Ihmiset olivat toiveikkaita ja odottivat, että työläisten ja torpparien asemaa voidaan parantaa politiikan avulla. 

Uudistukset eivät kuitenkaan edenneet, koska porvariston vaatimuksesta Venäjän keisari hajotti eduskunnan jatkuvasti. Sen seurauksena monet työläiset pettyivät demokratiaan ja alkoivat vaatia, että uudistuksia pitää toteuttaa muilla keinoilla, sosialistiset aatteet saivat jalansijaa.

Elintarvikkeiden saanti heikkeni, säännöstely kiristyi ja musta pörssi rehoitti

Suomen sisällissodan syntyyn vaikutti monia eri syitä samaan aikaan. Yksi tärkeimmistä syistä liittyi perus-elinehtoon eli ruokaan. Suomi ei ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut ruuan suhteen omavarainen, viljaa tuotiin Venäjältä ja Ukrainasta. – Ei outo tilanne tämän päivän maailmassakaan, että elintarvikepula tai elinehtojen kiristyminen uhkaa viedä melkein minkä tahansa yhteisön kaaokseen.

Ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta leipäviljan ja muiden elintarvikkeiden saanti alkoi Suomessa vaikeutua pahasti jo alkukesästä 1917 ja elintarvikkeiden säännöstely kiristyi. Lisäksi maan oma kesän 1917 sato jäi heikoksi. Jo kesällä kaupungeissa oli suuria ruokamellakoita, kun nälkäiset asukkaat ryöstelivät varastoja ja tappelivat torikauppiaiden kanssa.

Myös viranomaisten määräämät rajahinnat ja elintarvikkeiden takavarikot vain kiihdyttivät ruuan kätkemistä, hamstrausta ja mustaa pörssiä. Elintarvikkeiden kätkemiseen liittyvät huhut lisäsivät työväestön ja vähävaraisten kiukkua myös Uudessakaupungissa ja lähialueilla.

Jopa maalaisliiton isä, Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa lokakuussa 1917: ”Elintarvikekysymys kärjistyy kärjistymistään. Ihmisissä kasvaa kiskomishimo hirvittävästi. Eivät nämä maanviljelijät enää ajattele ollenkaan muuta kuin kiskomista. Kuluttajien hätä on avannut maamiehelle ennen kuulumattomat saalistusmahdollisuudet.” 

Elintarvikkeiden hamstraus ja kätkeminen oli kuitenkin myös luonnollinen reaktio oman perheen suojelemi-seksi, kun alkoi näyttää selvältä, että ruokaa ei yksinkertaisesti tule riittämään seuraavaan satoon.

Mutta vaikka ruokaa olisi ollut, sitä ei köyhälistöllä yksinkertaisesti ollut varaa ostaa. Tilannetta voi kuvata Köyhälistön marssin sanoin: “Ken maasta hyisen hallan loi pellot viljavat, ken nosti tehdasvallan ja linnat korkeat, ken riemut rikkahille luo, vaan kyynelmaljan itse juo? Se joukko köyhälistön, työn raskaan raatajat.

Paarialuokaksi alistettu työväestön julistikin leipäpulan vuoksi marraskuun yleislakon syksyllä 1917.

Hätäaputöinä tehtiin U:gissa viemäröintejä, laitureita ja ratatöitä

Vuonna 1917 työttömyyden kasvu merkitsi paljon suurempaa yhteiskunnallista uhkaa kuin nykyään. Työmies oli usein suuren perheensä ainoa elättäjä. Turvaverkkoja ei juuri ollut ja työttömyys heijastui välittömästi koko perheeseen. Jos lapset näkivät nälkää, kasvoi kiukku ja tarve nousta vaatimaan oikeuksiaan.

Muiden kaupungien tapaan myös pienessä merellisessä Uudessakaupungissa työttömät vaativat hätäaputöitä ja niitä järjestettiinkin, moni työtön oli tekemässä täällä mm. kaupunginlahden rannan kivilaitureita, viemäröintejä ja vireillä ollutta ratayhteyttä Turkuun nykyisen rautatieaseman alueella.

Venäjän sotatarviketilaukset ja yleensä kaikki mitä pieni maa pystyi tuottamaan sai ensimmäisen maailmansodan aikaan työttömyyden hetkeksi väistymään, mutta toisaalta tuontitavaroista alkoi tulla pulaa ja niistä tuli ylellisyystuotteita.

Pelko kiristi tilannetta ja loi painetta hankkia aseita

Talouden ongelmat ja elintarvikepula lisäsivät työläisten katkeruutta porvareita kohtaan. Keväällä ja kesällä työläiset järjestivät lakkoja ja mielenosoituksia ympäri Suomea. Usein ne päättyivät väkivaltaisesti, kun työläiset joutuivat tappeluihin porvareiden kanssa.

Molemmat osapuolet alkoivat pelätä, että toinen osapuoli aloittaa sodan. Pelko kiristi tilannetta entisestään, ja rauhattomassa tilanteessa sekä työläiset että porvarit alkoivat aseistaa omia paikallisia joukkojaan sodan varalle. Tarvittiin silti vielä useita samaan aikaan vaikuttaneita välittömiä syitä, ennen kuin sota syttyi.

Omistava luokka ja työväki eri mieltä millaista itsenäistä Suomea rakennetaan

Kesällä ja syksyllä 1917 vasemmisto koki useita poliittisia nöyryytyksiä. Ensin hylättiin SDP:n aloitteesta tehty ja Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslain tasoinen laki valtalaki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta olisi siirretty eduskunnalle.

Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut keisarillisen Venäjän hallitus mitätöi tämän Suomen eduskunnan lain sen suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella. Sen jälkeen porvarit voittivat uudet vaalit ja vasemmisto menetti enemmistönsä eduskunnassa.

Kommunistien noustua valtaan Venäjällä heidän johtajansa V.I. Leninin toimesta Suomelle myönnettiin itsenäisyys vuoden 1917 viimeisenä päivänä. Tästä iloittiin, mutta kansa oli täällä kuitenkin syvästi eri mieltä siitä, millainen Suomen valtion ja yhteiskunnan pitäisi olla.

Yhteiskunta oli jakaantunut kahtia, eikä kulunut kuin kuukausi kun se romahti ja maa ajautui sisällissotaan. Sodassa olivat vastakkain poliittinen vasemmisto ja oikeisto, työläiset ja porvarit, punaiset ja valkoiset.

Tutkijat: Olisiko sisällisodalta vältytty jos työläiset olisi päästetty mukaan kunnalliseen päätöksentekoon?

Todettakoon, että ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit päästiin järjestämään vasta sisällissodan jälkeen joulukuussa 1918, mutta tuolloisen käytännön mukaisesti niissäkin valittiin vasta kolmannes valtuutetuista. Kokonaisuudessaan yleisellä äänioikeudella valitut valtuustot saatiin siis vasta vuoden 1920 kunnallisvaalien myötä.

Monet tutkjat pohdiskelevatkin, olisiko koko sisällissotaa syttynyt, jos kunnallisvaaliuudistus olisi tehty aikoinaan samalta pohjalta kuin eduskuntauudistus. Kunnallisvalta heijastui nimittäin kaikkein kipeimpiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, koska elintarvikehuolto, työttömyyden hoito sekä järjestysvaltakysymykset olivat nimenomaan kunnan vastuulla. Niistä päättivät valtuustot, joissa työväestöllä ei useimmilla paikkakunnilla ollut lainkaan edustusta.

”Ammutaan paikalla”-ohje ylipäällikkö Mannerheimilta

Suomen sisällissodassa työväestön lähtökohtana oli oikeutettu halu etsiä korjausta ahdinkoonsa ja vallitsevan järjestelmän demokratiavajeeseen, se oli tärkein syy köyhänkansan nousulle vaatimaan oikeuksiaan. Aseellisessa yhteenotossa Saksan tukemien vallanpitäjien kanssa punaiset olivat sen sijaan surkeasti altavastaajan asemassa, voiton mahdollisuudet olivat olemattomat ja sota muutoinkin väärä tapa ajaa tavoitteitaan.

Tapahtuneet molemmin puolin raakalaismaiset ylilyönnit ovat tuomittavia ja niistä olisi pitänyt joutua lailliseen edesvastuuseen, niin olisi pitänyt tapahtua koko maassa ja tietysti myös Uudessakaupungissa.

Erityisesti valtiojohdon sallimat tutkimatta teloitukset ja vankileirien kansanmurhaksi luokiteltavat sietämättömät olot tappamisineen ja nälkään sairauksiin näännyttämisineen ovat kammottava luku nuoren itsenäisen Suomen historiassa.

Näiden tapahtumien oleellinen taustatekijä oli valkoisten ylipäällikön Mannerheimin jo helmikuun 25. päivä antama ”ammutaan paikalla -ohje”. Siinä Mannerheim ohjeistaa muiden muassa seuraavasti:

”Henkilöt, jotka armejan selän takana tavataan hävittämästä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampuja ja murhapolttajat. Jokainen, jolta 8 päivää sen jälkeen, kun tämä kuulutus on luettu maan kirkoissa, löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai joka tavataan armeijan selkäpuolelta aseistettuna, ammutaan paikalla.” (lainattu Jyränki 2014, 111–112)

Valkoista terroria puhtaaksi pesevät käsitykset, joiden mukaan kyse oli pelkästään spontaaneista reaktioista punakapinaan, eivät siis pidä paikkaansa. Puhdistukset oli määrätty toimeenpantaviksi maan ylimpien päättäjien toimesta.

Sotarikoksiin syyllistyneet armahdettiin

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud teki taannehtivalla armahduksellaan 7. joulukuuta 1918 puolestaan voittajien sotarikosten tutkinnasta mahdotonta. Punaisten vainajien julkinen muistaminen kriminalisoitiin vähän myöhemmin. Vaientamista tarvittiin vapaussotamyytin ja sen varaan rakennetun valkoisen Suomen luomiseen.

Sisällissodan nimeäminen vapaussodaksi on historiatutkimusten valossa osoittautunut virheelliseksi. Sodan voittaneet valkoiset olivat myyneet maatamme Saksalle lupaamalla sille monia etuja sekä päätösvaltaa Suomen asioissa. (Jopa saksalainen “kuningaskin” ehdittiin valita uudelle alusmaalle.)

Tämän suhteen Suomea kuitenkin onnisti, sillä Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa sai aikaan sen, etteivät nämä edellä mainitut ”maansa myymiset” koskaan tulleet voimaan. Valtiojohdon saksalaismielisyys jäi kuitenkin muhimaan ja johti seuraavilla vuosikymmenillä läheiseen kanssa-käymiseen natsi-Saksan kanssa.

Sodan jälkeen ratkottiin monia kysymyksiä, jotka olivat aiheuttamassa kriisiä

Suomi oli oli pahasti rikki sodan jälkeen. Henkisten vaurioiden lisäksi maa oli köyhtynyt, ruuasta oli pula ja vientiä oli vaikea saada vetämään. Kansa kuori mäntyä ja söi pettuleipää. Sodan seurauksena noin 20 000 lasta jäi sotaorvoksi eli menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa.

Sodan päätyttyä Suomi alkoi kuitenkin vähitellen tasa-arvoistua. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus otettiin käyttöön myös kunnallisvaaleissa. Torpparikysymyksen ratkettua noin 55 000 tilaa itsenäistyi, työaikalaki rajasi työajan kahdeksaan tuntiin, oppivelvollisuuslain ansiosta Suomi alkoi vähitellen tasa-arvoistua. Tuloerot tasoittuivat, sillä hyvin toimeentulevien verotusta kiristettiin. Korjattiin siis oikeasti asioita mitkä olivat hiertäneet.

Miksi vasta sisällisodan kaikkien kauheuksien jälkeen käytiin käsiksi tilannetta kärjistäneisiin eriarvoisuuksien syihin? Sodan tämä opetus on jälkipolvien hyvä pitää mielessä. Tämän päivän haasteet ovat usein maailman-laajuisia, mutta asetelmat lähes samat, eriarvoisuudesta kumpuavat kansalliset ja kansainväliset konfliktit.

Yksi kirjan tekijöistä Esa Lahtinen (pikä mies keskellä) selostaa hautausmaakierroksella mukana olleille kappelin koillispuolella kahden kunnostetun haudan äärelle niissä lepäävien tarinaa. Toisessa näistä lepää erään puna-kaartin johtomiehen mestattu puoliso Wera Stark, joka löydettiin 30.4.1918 köytettynä ja riisuttuna, kun miestä ei tavoitettu kelpasi puolisi koston kohteeksi. Toinen hauta on Alfred ”Taju” Saaren, mies tunnettiin juoksussa kovia tuloksia tehneenä urheilijana ja vapaapalokuntalaisena. Pahamaineisen ja väkivaltaisuuteen taipuvaisen ”Tajun” näyttävin teko oli ratsastus aseistettuna pitkin Alistakatua ensimmäisenä punakaartin vallatessa Uudenkaupungin 11. helmikuuta. Hänet murhattiin 13.5.

Tässä Zachariassenin sukuhaudassa lepää punaisten toimesta 20. helmikuuta murhattu kauppias Jens Julius Zachariassen, kertoo kirjan toimittanut Matti Jussila. Päämotiivina murhaan lienee ollut mahtisuvun miehen mukana olo suojeluskunnassa. Tapahtunutta kerrotaan kuitenkin vauhdittaneen kaupungissa matkustajakotia pitäneen Elina Riihimaan, jonka kanssa Jens Juliuksella oli avioton lapsi, palvelijattaren Saima Lintusen yllytys punakaartin esikunnalle. Zacharius kun maksoi palvelijattaren mukaan rikkaana miehenä hyvin kitsaasti elatusmaksuja lapsestaan Elina Riihimaan kanssa. – Lapsi oli muuten vanhojen ukilaisten hyvin muistama tuttavallinen ja hyväntahtoinen mies Ahti Riihimaa, jota asioista hyvin perillä olevana tahona myös ”Päivän peiliksi” tituleerattiin.

– Kirjoittajan sivuhuomiona todettakoon, että hautausmailla näkyy silmiinpistävällä tavalla ihmisten eriarvoisuus. Toiset lepäävät usein unohdettuina pienten kivipaasien alla, toiset taas suurten, eritoten riikkaasta suvusta viestivien, hautamonumenttien piirissä. Zachariassenin sukuhaudan punaisesta graniitista taidokkaasti veistetyn muistomerkin tekijää ei tiedetä, mutta hän saattaisi olla uusikaupunkilaislähtöinen Lehdon Kiviliikkeen perustaja Eetu Lehto. Mielenkiintoa herättää myös mitä symbolisoivat veistoksen kaksi naista? IS

Juuri julkaistussa kirjassa ”VIHAA, VERTA JA KYYNELEITÄ – punavalkoinen Uusikaupunki 1918”, on lueteltu nimeltä sekä punakaartin puolella  Uudessakaupungissa olleet että valkois-ten Uudenkaupungin suojeluskuntaosas-ton 93 kirjassa mainittua jäsentä, kaikki-aanhan Uudenkaupungin suojeluskun-taan kuuluneita oli kirjan mukaan yli 500.

Myös mukana olleiden ammatit on mainittu luettelossa. Mielenkiintoista on havaita, että valkoisten puolella suurin ryhmä ammattikuntana on maanviljelijät ja punaisten puolella taas, vaikka suurin ryhmä on työmiehet, toisena merkit-tävänä ryhmänä ovat kivityömiehet.

– Luokkaerot olivat puolta valittaessa selvät.

Yksittäiset ammattinimikkeet kuvastavat myös mielenkiintoisella tavalla tuossa ajassa harjoitettuja ammatteja.

VIHAA, VERTA JA KYYNELIÄ – punavalkoinen Uusikaupunki 1918

Avakka • Ilmo Suikkanen • 8.12.2018

Suomen sisällissodan 1918 aikaisista tapahtumista Uudenkaupungissa kertova kirja on ilmestynyt ennen joulua. Kirjaa on ennakkoon esitelty muutamissa tilaisuuksissa. Kuun vaihteessa sitä esiteltiin sen kirjoittajien Matti Jussilan, Esa Lahtisen ja Pentti Ahtiaisen toimesta kiertelemällä Uudenkaupungin hautausmaalla sodassa ja vankileireillä henkensä menettäneiden haudoilla. Kirjaan ovat aineistoa tuottaneet myös Olli Laurila ja raumalainen sisällissotakirjoja useammillakin paikkakunnilla tekemässä ollut Tapio Niemi, työryhmään on kuulunut myös Harto Forss. Kirjassa, jonka nimenä on ”VIHAA, VERTA JA KYYNELIÄ – punavalkoinen Uusikaupunki 1918”, on sivuja 456.


– Totuus ei ole punainen eikä valkoinen, se on inhimillinen ja siksi usein tuskallinen, totesi Väinö Linnaa siteeraten kirjaa esitellyt ja siihen tekstejä tuottanut kirjailija Matti Jussila. – Päätimme, että puhumme teoksessa sisällissodasta. Eikä siis vapaussodasta, ei kapinasta, ei kansalaissodasta. – Kyösti Kaukovallan sisällissotaa käsittelevät tekstit Uudenkaupungin historiassa ovat subjektiivisia (hän oli osapuoli), eivätkä ne täytä objektiivisen historiatutkimuksen kriteerejä, sanoo Jussila.


Vuonna 1918 Uusikaupunki oli 4000 asukkaan pikkukaupunki ja täällä oli venäläisiä sotilaita, totesi Matti Jussila ja kertasi lyhyesti sisällissodan vaiheita täällä. Etelä-Suomi oli alkuun punainen, Uusikaupunki teki kuitenkin poikkeuksen ollen ensin valkoisten hallussa, helmikuun alussa heitä alkoi kertyä tänne Raumaa ja Turkua myöden, suurimmillaan valkoisten miesvahvuus oli noin 600.


7. helmikuuta valkoiset kuitenkin lähtivät täältä kovissa talviolosuhteissa rankaksi kokemukseksi muodostuneelle pakomatkalle Ahvenanmaalle, jossa he kahinoivat mm. Godbyn  kylässä keisarinvallan aikaisen tukikohdan venäläissotilaiden sotilaiden kanssa onnistuen valtaamaan näiltä lisää aseita itselleen. Ahvenanmaalta he lähtivät Ruotsiin ja kiersivät maitse Pohjanlahden ja pääsivät sitä kautta valkoisten joukkoihin Tampereen suunnalle.


Punakaarti valtasi 11. helmikuuta Uudenkaupungin näyttävästi, liikkeellä oli arviolta 1000 kunta miestä pääosin turkulaisia, mutta oli joukossa myös lähialueiden punakaartilasia. 


Tilanteen muuttuessa rintamalla valkoisten eduksi, täällä olleet punakaartilaiset. joukossa n. 150 uusikaupunkilaista, lähtivät huhtikuussa pyrkimään Hangon kautta Lahden tienoille, joutuen siellä Fellmanin pelloiksi nimetylle vankileirille. Juuri vankileireistä eri puolilla maata muodostui sodan tuhoisin osa, oli  tauteja, nälänhätää, nälkään näännyttämistä ja tutkimatta teloituksia.


Kirjassa uusikaupunkilaissyntyinen silmätutkija ja silmätautiopin professori Mauno Vannas arvostelee voimakkaasti hänen mukaansa terveydenhuollon kannalta kauheita Lahden Hennalan vankileirin oloja. Ne tulivat Vannakselle tutuksi hänen toimiessaan vankileirin lääkärinä 28.1.-12.5.1918. Mauno Vannas tunnetaan Uudessakaupungissa kaupungin ehostukseen varoja myöntävästä Vannaksen säätiöstä


Keskiverto uusikaupunkilaista ei saanut liikkeelle itsenäsyys eikä hän ollut sosialisti, oli nälkä ja siitä kumpusi pitkälti viha valtaapitäviä kohtaan, totesi puolestaan Esa Lahtinen, yksin kirjan kirjoittajista.


– Sisällissodastamme on käytetty määritelmää amatöörien sota. Sisällissodassa kuoli tuplasti enemmän ihmisiä vankileireillä kuin itse sodassa. Uudessakaupungissa ei käyty sotaa, vainajia tuli osittain mielivaltaisesti tehtyinä tappoina ja ja teloituksina. Vankileireillä alkoivat Lahtisen mukaan sodan suurimmat kauheudet. 


Ensin omaisilta vietiin oikeus lähettää ruoka-apua vankeille. Seurauksena nälänhätä, sairaudet, nälkäkuolemat sekä tutkimatta teloitukset.


Nälkäään näännyttäminen oli keino jota harjoitettiin systemaattisesti armeijan, tynkäeduskunnan, ja papiston siunauksella ja voidaan puhua kansanmurhasta, joka päättyi vasta kun ulkomaat mm. Englanti ja Ruotsi puuttuivat siihen.


Pentti Ahtiainen, yksi teoksen kirjoittajista kertoi Kansallisarkistosta löytäneensä kirjaan tekstejä mitä ihmiset olivat kirjoittaneet ja mistä he olivat olleet huolissaan. Sieltä löytyi myös tietoja täkäläisten valkoisten piinkovana johtaja tunnetun Toivo Piintilän valtuuksista hankkia aseita ja antaa raportteja valkoisten ylimmälle sotilasjohdolle.


Piintilän tilannekyselyvastauksesta: “Nyt ei mitään uutta, puhdistustyöt ovat käynnissä” on pääteltävissä, että käskyt tulivat ylhäältä eli näitä täkäläisiäkin punaisiin kohdistuneita ”puhdistuksia” organisoitiin ja niiden toteutumista valvottiin ylimmän sotilasjohdon taholta.


Tietoa täkäläisten uhrien ja sisällissodan läpikäyneiden elämästä löytyi runsaasti

Tärkeältä tuntuu, että tekijöiden toimesta kirjaan on saatu kerätty paljon taustatietoa täkäläisten sodan uhrien ja siinä mukana olleiden vaiheista. Sata vuotta se kesti, eikä ketään tuota aikaa elänyttä ole enää elossa, he elävät vain läheistensä muistoissa, tarinoissa ja arkistojen kylminä lauseina, lukuina ja päivämäärinä.  


Positiivista on myös, että valtuutettu Harto Forssin valtuustoaloitteen pohjalta U:gin kaupunginhallitus päätti myöntää määrärahan vuoden 1918 väkivaltaisuuksissa kuolleiden hautojen kunnostuksesta. Tämä on jo pääosin tehty, mutta seurakunnan suntion Teijo Sirniön avustuksella löydetyt viisi uutta 1918 tapahtumissa kuolleen ihmisen hautaa, joista ei aiemmin ollut tietoa, kunnostetaan vielä.


Kirjan on kustantanut Uudenkaupungin Merihistoriallinen yhdistys ja sen tekoa ovat tukenut merkittävästi Uudenkaupungin suomalaisen seuran säätiö ja Uudenkaupungin kaupunki. Siitä on otettu 600 kappaleen painos. 45 euroa maksava teos on myynnissä Kirja-Vakassa, Joulupuodissa, Museossa ja Passarissa.


Paleface LAULU SISÄLLISSODASTA

Lydia ja Väinö Vanharannan kohtalonhetket sisällisodan melskeissä

Väinö Vanharanta tapettiin ampumalla Uudenkaupungin suojelus-kunnan toimesta 12.05.18 todennäköisesti hautausmaan kohdalla tien toisella puolella sijainneiden santakuoppien äärellä. Vanha-ranta oli ammatiltaan räätäli ja Sosialisti-lehden paikallinen toimittaja. Hän ei kuulunut aseelliseen punakaartiin, eikä ollut esikunnan jäsenkään, mutta lähti punakaartin mukana pakomatkalle ja vangitsemisen jälkeen tapahtui siirto Hämeenlinnan, siellä hän kuitenkin sai vapauttavat paperit.

Uudessakaupungissa oltiin yllättyneitä, kun Vanharanta 11.5. saapui Kuusisto-laivalla takaisin. Omasta mielestään hänellä oli selvät paperit, mutta vastapuolen mielestä ei, hänet vangittiin, kuulustelupöytäkirjojen mukaan miestä pidettiin kiihottajana ja tämä riitti tappotuomioon.

Selvää on, että Vanharanta aatteellisen Sosialisti-lehden toimit-tajana joka puuttui epäkohtiin ja kannusti ihmisiä vaatimaan niihin parannuksia, on helppo leimata kiihottajaksi. – Tuomion perustelu on selkeä, mutta yksinkertainen: jos tuot esiin epäkohtia ja vaadit niihin korjauksia, niin korjauksien sijasta ammutaan epäkohtien esiintuoja.

Mainittakoon, että Väinö Vanharanta oli 18.3.1917 työväentalolla laajaa kannatusta kaupungin kaikissa yhteiskuntaluokissa saa-neessa kansalaiskokouksessa valittu järjestysvaltaa hoitamaan asetettuun 12-henkiseen järjestysvaliokuntaan.

Kirjan mukaan lisätaakkana Vanharannalla oli vallankumousoi-keuden sihteerin toimi sekä toimiminen marraskuun 1917 suurlakon lakkokomitean puheenjohtajana.

Vaikka mies ei aseelliseen kaartiin kuulunut edellä mainitut ”näytöt” riittivät paikalliselle tuomioistuimelle kuolemantuomion pikaiseen täytäntöön panoon 12.5.1918).

Väinö Vanharanta ja hänen vaimonsa Lydia olivat muiden pidätettyjen tapaan vangittuina kuvan vanhalla poliisilaitoksella, mies alakerrassa ja vaimo toisessa kerroksessa (kuva alla).

Tahtuman muistiin kirjannut Väinö Saarni kirjoitti myös vangittuna poliisilaitoksella samassa huoneessa (nykyisessä matkailutoimis-tossa) olleen sisarensa Mandin (Amanda) kertoneen:

”Niitä vankeja vietiin aina yön aikaan tapettavaksi. Oli viejinä eräs tuomari, joka ne määräs mitä aina otetaan ja sitten ampujana oli Jösta Gröönlund ja eräs poiisi. Kerran kun tulivat ottamaan vietäviä putkasta, kaksi miestä Vanharanta ja Vuorio(Vuorinen). Kun heitä otettiin siitä alakerran putkasta niin oli kuunvalo. Naiset nukkuivat yläkerrassa lattialla siskopetissä. Minun siskoni Manti Saarni kuuli kun huudettiin Lyyria. Siskoni oli hereillä ja koski Lyyriaa (Lydia Vanharanta) sanoen, että Väinö huutaa. Kun hän meni ikkunaan, joka oli auki, kun oli kovin lämmintä, niin Vanharanta huusi rouvalleen, että hän lähtee viimeiselle matkalle. Silloin tuli Jösta ja veti Vanharannan pois sanoen, että ei tässä mitään vejeillä ja nin sitä sitten lähdettiin ottamaan palokunnan talolta lisää.”

Siihen typistyivät avioparin jäähyväiset, sillä saman tien Vanharantaa ja toista kuolemaantuomittua Niilo Vuoriota (Vuorinen) lähdettiin viemään kohti palokunnan taloa, josta otettiin ammuttavia lisää.

Vapautettu leski Lydia halusi heinäkuussa miehelleen virallisen hautapaikan, siunauksen ja kuolintodistuksen. Hän osti hautausmaalta paikan ja pyysi pastori Aaltiolta luvan vainjan siirtämiseen. Lupa tuli ja siirto toteutettiin, mutta se johti elokuussa poliisitutkintaan. Syytöksen aihe oli Vanharannan hautajaisten luonne. Kuulusteluissa epäiltiin, josko haudan äärellä pidetyissä puheissa oli esitetty poliittisia kannanottoja.

Lydian lisäksi siirtoa olivat toteuttamassa vainajan Vieno-veli Taivassalosta ja räätäli Väinö Paasikivi, viime mainittu sanoi laskeneensa seppeleen ja puhuneensa muutaman sanan vainajan elämänvaiheista. Vieno Vanharanta sanoi myös laskeneensa seppeleen, ei puoluesyistä, vaan koska vainaja oli hänen veljensä.

Poliisitutkinnan pöytäkirjassa kaikkien kolmen osalta lausunnot loppuivat erikoiseen, mielipteen vapautta tukahduttavaan, toteamukseen: Ei hyväksy vainajan toimintaa kapinan aikana.

Kirkko oli alun alkaen asettunut valkoisten puolelle ja se riitti punaisille syyksi kohdistaa väkivallantekoja myös papistoon. Kirjassa aiheesta kirjoittaneen Olli Laurila (s. 349 ja 428) mu-kaan Hengellisen vallan edustajat maassamme eivät sisällis-sodan melskeissä kyenneet säilyttämäään neutraliteettiaan. IS

Omistan yllä olevan kirjoituksen Lydia Vanharannalle, jonka mies Väinö Vanharanta mestattiin ampumalla 12.5.1918 Uudenkaupungin hautausmaan kohdalla tien toisella puolella olevien santakuoppien äärellä. En tuntenut naista henkilökoh-taisesti, mutta sattumoisin asun talossa, joka sijaitsee samalla paikalla, jossa Lydia Vanharanta asui 1940-luvulla. Olen lukenut myös hänen kauniilla käsialalla ja hyvällä suomella siististi kirjoittamia SKP:n Uudenkaupungin-Kalannin osaston pöytäkirjoja. Suomen Kommunistinen  Puolue sai julkiset toimintaoikeudet Suomessa 1944 ja osasto perustettiin 11.2. 1945. Lydia toimi pitkään osaston sihteerinä. – Aatteestaan Lydia ei siis kovien koettelemusten jälkeenkään luopunut. 

Ilmo Suikkanen

Työväki vaati valtakunnallisella suurlakolla v. 1905 enemmän kuin laillisten olojen palauttamista, se vaati yksika-marista eduskuntaa ja yleistä äänioikeutta, sekä uudistuksia työläisten asemaan, mm. 8-tunnin työpäivää. Kirjassa olevassa kuvassa (yllä) suurlakon aikana Uudenkaupungin torilla järjestettyyn kansalaiskokoukseen osallistui  toistatuhatta ihmistä, mikä oli valtava määrä pienessä kaupungissa. (Kuva Uudenkaupungin museo)

Sisällissodan aikaan poliisilaitoksena olleen nykyisen matkailutoimis-ton tilat (kuva vas.) toimivat vankilana, jossa myös Vanhatalot olivat vangittuna.

Vankileireillä alkoivat sisällissodan rankimmat vaiheet. Sisällissodassa kuolleista lähes puolet (reilut 13 000) kuolikin vankileireillä tapettuina, nälkään näännytettyinä ja tauteihin. Lopulta yli 80 prosenttia sisällissodan vaatimista uhreista oli punaisia. (Kuva kirjasta)

Eriarvoistumisen ehkäisyllä mahdollista estää Suomen sisällissodan kaltaisten onnettomuuksien toistuminen

Avakka •  teksti ja kuvat Ilmo Suikkanen • 21.1.2019

Voimmeko ymmärtää sisällissotaa ajastamme katsottuna?, oli teemana Työväentalolla sunnuntaina järjestetyssä Vasemmistoliiton ehdokkaiden Johannes Yrttiahon ja paikallisen ehdokkaan Sami Laaksosen vaalitilaisuudessa. VTT, sosiologian dosentti, Helsinki veressä -kirjan kirjoittaja Sari Näre tarkasteli kysymystä kolmen näkökulman kautta. – Sotien voittajat ovat aina oikealla puolella ja selittävät tuosta näkökulmasta kaikki parhain päin.

Helsingissä oli vuonna 1917 nousemassa ”sakilaisuudeksi” kutsuttu nuorisokulttuuri, Tämä Näreen mukaan vetelehtijöistä, maleksijoista ja rettelöitsijöistä, muodostunut joukko oli tuon ajan ”sosiaalinen media” joka vihapuheillaan leitsoi väkivaltaa. Väkivallan lietsominen oli molemminpuolista ja siitä ei ollut pitkä matka tarttua aseisiin. Helsingissä vihapuheiden paikkana toimi Senaatintori, jossa niitä pidettiin päivittäin. – Nykyäänhän vihapuhetta kuulutetaan virtuaalisesti sosiaalisessa mediassa halki maan, Näre toteaa.

Vuonna 1917 puolin ja toisin vuosia lietsottu vihapuhe voimistui vihan kierteeksi, joka ryöstäytyi paikoittain väkivallaksi varsinkin maaliskuisen tsaarin vallasta syöksemisen ja marraskuun yleislakon jälkeen. Yleislakko 19.11.1917 oli ensimmäinen kerta, jossa punakaarti ensimmäisen kerran esiintyi aseistautuneena. Pelätessään valkoisten hyökkäystä työväki alkoivat näin aseistautua.

– Jalmari Parikkaa siteeraten: Maa oli kuin hullujen huone. Kullervo Manner puki tilanteen sanoiksi toteamalla: kuinka voimattomia olemmekaan hallitsemaan. Naisten sivellisyys politisoitui ja politiikka seksualisoitui. Punaisiin kohdistuneen jyrkän leimaamisen kohteiksi joutuivat ehkä pahiten sukupuolinormeja rikkoneet punakaartilaisnaiset, joita demonisoitiin ja seksualisoitiin, sanoo Sari Näre.

Kategoriaraivon vallassa kansalaisia määriteltiin sosiaalisen taustansa perusteella punaisiin ja valkoisiin. Punaisen vallan aikana keväällä 1918 valkoisia edustaneet helsinkiläiset joutuivat piileskelemään ja naamioitumaan pidätysten pelossa.

Sari Näre: Lapsien saattaminen rikosoikeudelliseen vastuuseen oli luokkapuhdistusta

Sodan jälkeen taas punaiset joutuivat monilla leireillä käytännössä luokkapuhdistuksen uhreiksi: saksalaisten kanssa kehitetyt leirikäytännöt muistuttivat pitkälti myöhempiä natsi-Saksan leirikäytäntöjä, jotka leireillä kuolleiden lähes 14 000 vangin kohdalla merkitsivät passiivista tappamista nälkään näännyttämällä ja epähygieenisissä oloissa sairauksille altistamisella.

Lapsien saattaminen valtiorikosoikeudelliseen vastuuseen kertoo Näreen mukaan rangaistusten luokkapuhdistusluonteesta. Suuri osa näistä nuorista oli yrittänyt hoivata lähimmäisiään ruokaa laittamalla, haavoja hoitamalla ja hankkimalla puita lämmittämiseen. ”Lisäetuna” tuomioiden mukana seurasi kansalaisluottamuksen menettäminen, eräänlainen symbolinen karkotus suomalaisuuden piiristä.

Valtiovallan harjoittamat nöyryytyskäytännöt ovat Näreen mukaan arkipäivää myös monille nykykansalaisille, jotka ovat kohdanneet työttömiin kohdistuvia ns. aktivointitoimenpiteitä, passivoivaa kontrollia ja osallisuudesta karkottamista. Raivon kohteeksi joutuvat myös maahanmuuttajat, jotka halutaan asettaa eriarvoiseen asemaan kansalaisuutensa perusteella.

Johannes Yrttiaho: Finanssikapitalismin oppien mukaisesti hallitus haluaa purkaa turvaverkkoja, koska näkee ne voitontavoittelun esteenä

Punavankien osalta saksalaisten strategisiin suunnitelmiin kuului aikomus myydä sotavankeja halvaksi työvoimaksi. Ay-liike ja kommunistit piti eliminoida ja he joutuivat toimimaan illegaalisina. Leirejä ei suinkaan suljettu, vaan työläisiä vangittiin ja teetettiin pakkotöitä. Valkoinen valta romahti ja työväenliike sai poliittiset toimintaoikeudet vasta II-maailmansodan päätyttyä natsi-Saksan tappioon, toteaa Johannes Yrttiaho.

Hänen mukaansa 1990-luvulta lähtien Suomessa on taas militarisoituminen hälyyttävästi lisääntynyt ja salaisen poliisin tiedusteluvaltuuksia lisätään.

Yleisökysymyksissä nousi eteen huoli eriarvoisuuden kasvusta maassamme, kielenkäyttö sosiaalisessa mediassa on koventunut vihapuheiksi samalla tapaa kuin sisällissotaa edeltävinä aikoina. Tapio Niemi, eräs vast’ikään julkaistun ”Vihaa, verta ja kyyneliä – Punavalkoinen Uusikaupunki 1918” -kirjan tekijöistä, toppuutteli kuitenkin vertaamasta tilannetta aikaan sata vuotta sitten. Köyhyys oli silloin totaalisempaa, maasta puuttui järjestysvalta ja turvaverkot. 

Turvaverkkojen osalta kannettiin yleisöpuheenvuoroissa myös huolta yhteiskunnan toimintojen myynnistä ja suoranaisesta lahjoittelusta keinottelijoille, joista ehkä suurin sote-uudistuksen kautta tapahtuva yksityistäminen on valmisteilla.

– Vastauksessaan tähän Johannes Yrttiaho sanoi tämän kehityssuunnan taustalla olevan hallituksen harjoittama uusliberalistinen talous- ja yhteiskuntapoliittinen oppi, finassikapitalismi, joka korostaa vapaata kilpailua ja pyrkii kaventamaan valtion roolia. Se kannattaa ykstyistämistä, alhaisia veroja ja valtion talouskuria. Keskiössä sillä on maksimaalinen voitontavoittelu ja omistajien edun ajaminen. Se haluaa myös purkaa julkisia turvaverkkoja ja haluaa rajoittaa ja vähentää ay-liikkeen asemaa, koska näkee sen voitontavoittelun esteenä.

Sami Laaksonen: Paluu luokkayhteiskuntaan on sodanjulistus ihmisarvolle – hyvinvointivaltion päivittäminen 2020-luvun tarpeisiin on sijoitus ihmisyyteen

Paikallinen Vasemmistoliiton ehdokas Sami Laaksonen totesi puheenvuorossaan ettei Suomen historia ole sinivalkoinen, se on punavalkoinen, siteeraten kirjailija Hannu Salamaa joka on sanonut,  "Suomen historia on rakentunut valheelle, vääryydelle ja väkivallalle".

Esimerkki valheesta, joka vaikuttaa yhä, on niin sanotun "ryssävihan" lietsominen, jotta suomalaiset talonpojat saataisiin taistelemaan punaisia vastaan ja saksalaiset työläistaustaiset sotilaat taistelemaan suomalaista työväestöä vastaan. Mitään todellista syytä taistella sellaista maata vastaan, joka oli jo myöntänyt Suomelle itsenäisyyden ei ollut. Tämän venäläisten toiseuttamisen ja rotusorron kiihdyttäminen vihapuheeksi, niin sanottu "ryssävihan" lietsominen, on koko suomalaisen rasismin taustalla.

Vääryydestä esimerkkinä käy valtalailla itselleen keisarin vallan ottaneen eduskunnan hajottaminen, parlamentaarinen vallankaappaus, johon osallistui Suomen oikeisto ja Venäjän väliaikainen hallitus. Sillä hankkiuduttiin 31.7.1917 eroon vasemmistoenemmistöstä eduskunnassa. Vääryydestä käy myös maan antaminen saksalaisten käsiin keväällä 1918, vaikka tämä seikkailu päättyikin isäntävaltion häviämään maailmansotaan olisivat seuraukset voineet olla vielä vakavampia.

Esimerkkejä väkivallasta yhdestä maailman verisimmistä sisällissodasta ei puutu. Tahallinen nälkään ja janoon näännyttäminen, sairauksien hoitamattomuus ja tarpeeton ahtaissa sekä epähygieenisissä oloissa asuttaminen johti noin 14 000 vangin vältettävissä olevaan kuolemaan. Tämä on enemmän kuin lähes 10 000 teloitettuna kuollutta, joten tässä tapauksessa epäsuora väkivalta oli suoraa väkivaltaa tuhoisampaa.

Nykytermein kyseessä oli valtiojohtoinen terrori, kansanmurha, etninen puhdistus ja rikos ihmisyyttä vastaan. Suomen tulisi kyetä käsittelemään omaa kansanmurhaansa Saksan tavoin kouluissa kaikkien kesken syvällisesti pohtien, jotta samankaltaisille julmuuksille ei enää olisi kasvualustaa uusissa sukupolvissa. Kaikilla suomalaisilla on kollektiivinen vastuu kansallisesta tragediasta. Sitä on käsiteltävä, jotta sen opetukset eivät unohdu. Mitä ikävämmästä asiasta on kyse, sitä suuremmalla syyllä siitä on voitava puhua avoimesti.

Tässä vankileirien maassa rikollisen Suomen ylin sotilaallinen ja valtiollinen johto siunasi tutkimattomuuden ja rankaisemattomuuden, asettaen vainajat ihmisarvon ulkopuolelle. Uudenkaupungin alueelta kuoli sisällissodassa ainakin 104 henkeä. Alueen uhrien suhde vastaa hyvin kansallista tasoa, jossa yli 80 prosenttia kuolleista oli punaisia.

Vaikka uhreista neljä viidesosaa oli punaisia, on Suomen historia kirjoitettu ikään kuin kansanmurhaa ei olisi tapahtunut, ikään kuin valkoiset eivät olisi syyllisiä mihinkään ja ikään kuin punaiset olisivat olleet syyllisiä kaikkeen, ansainneet kohtalonsa kuin oletetun moraalin rikkomisen vastaiskuna, kuin mukamas tarpeellisena kurinpalautuksena. Tämä tuo kaikuja nykyisestäkin vihapuheesta köyhiä, työttömiä ja maahanmuuttajia vastaan.

Historia on kuitenkin aina lopulta uudistavien voimien puolella, koska joka tapauksessa yhteiskunnan on uudistuttava vääjäämättömästi. 

Eittämättä sisällissota ja sen käsittely on ollut yksi vuoden 2018 suurimmista ilmiöistä, joiden kautta on voitu käsitellä hyvin monenlaisia teemoja yhteiskunnallisesta kehityksestä oikeusvaltion rakentumiseen sekä hyvinvointivaltion tärkeyteen. Kuten tuolloin sata vuotta sitten, vastakkainasettelu luo vihapuhetta ja tämä puolestaan luo mahdollisuuden väkivallan käyttöön. Sosiaaliset mediat ja internet mahdollistavat verkostoitumisen uudella tavalla ja tehokkaammin sekä hyvässä että pahassa mielessä.

Vuonna 1918 kyse oli ennen kaikkea ihmisoikeuksien puolustamisesta. Hyvinvointivaltion rakentaminen, joka alkoi toisen maailmansodan päätyttyä fasismin tappioon, on ollut kaikkein tehokkain väline eriarvoisuuden ja sen synnyttämän vastakkainasettelun vähentämiseksi. Oikeudet koulutukseen, terveyteen ja tietoon sekä ylipäätänsä riittävä perusturva ovat olleet kaiken yhteiskunnallisen edistyksen taustalla. Nyt ollaan kuitenkin ajautumassa sellaiseen tilanteeseen, jossa eriarvoisuutta ja siitä kumpuavaa vihapuhetta korostetaan. 

Maahanmuuttajien ihmisarvo asetetaan joissakin kohdin Suomen kansalaisuuden omaavien ihmisarvon kanssa vastakkain, mikä luo nykyhetkeen synkkiä varjoja. Tänne ei ole syytä synnyttää turhia etnisiä jännitteitä, jotka vain synnyttävät lisää väkivaltaa. Ihmisiä ei myöskään voi asetella vastakkain heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa mukaan, koska sillä tiellä kuka tahansa voi joutua vainon kohteeksi.

Työstä saadun palkan taso on taas paikoin sellainen, että sillä ei tule toimeen. Perustavimmasta sosiaaliturvastakaan ei ole pelastajaksi, varsinkaan silloin kuin sen taso on riittämätön eikä sitä ole sidottu elinkustannusindeksiin. Köyhyydestä kärsivät lapsiperheet, opiskelijat ja eläkeläiset. Näin rikotaan heidän perimmäistä oikeuttaan ihmisarvoiseen, vapaaseen elämään, jossa he voivat olla aktiivisia yhteiskunnallisia toimijoita, joiden ei tarvitse kantaa syyllisyyttä tai huolta elämisen arkisista huolista.

Maassa  valtaa pitänyt huono hallinto on leikannut koulutuksesta ja tutkimuksesta, se on leikannut osaamisesta ja tulevaisuudelta. Ammattiyhdistysliikettäkin on kuritettu kiky-sopimuksella, lomarahaleikkauksilla ja aktiivimallilla. Uusliberalismin ihanteita seuraten hallitus on ollut markkinoiden renki, joka ei ole välittänyt yhteisestä ihmisyydestämme. Sote-uudistus on syönyt uskoa suomalaisten kokemaan turvaan, jota ollaan supistamassa lyhytnäköisen yksityispolitiikan ehdoilla. Yrityksille tehtävä julkisilla verovaroilla maksettava tulonsiirto on moraalisesti täysin kestämättömällä pohjalla. 

Aletaan olla siinä tilanteessa, jossa monen moraali joutuu koville. Kurjuudessa kamppaileminen altistaa itsemurhille, sairauksille ja väkivallalle. Syrjäytyminen kasvaa ja vihapuhe lisääntyy. Kuten vuonna 1918, osa köyhistä syyllistää toisia köyhiä tai heikossa asemassa olevia omasta tilanteestaan. Hajota ja hallitse -retoriikka repii yhteiskuntaa hajalle. Turvaverkot rikkoutuvat ja perheet hajoavat.

Politiikka näyttää vaihtoehdottomalta turhuudelta, jonka keskustelukulttuuri on rikki. Toisia osapuolia ei olla valmiita aidosti kuuntelemaan eikä vuoropuhelu etene rakentaviin ratkaisuihin. Sen sijaan nähdään konsensuspolitiikan loputon suo ja uusliberalismin vaihtoehdottomuus, jossa kaikki mitataan rahassa. Jopa ihmisarvo tuntuisi olevan kaupan. Sijoituksia inhimillisempään yhteiskuntaan ei olla tehty.

Nyt onkin korkea aika osoittaa poliittista tahtoa panostaa yhteiseen hyvinvointiin. Tulevalla eduskuntakaudella ratkaistaan Suomen suunta pitkälle tulevaisuuteen. Nyt kamppaillaan siitä, millainen valtio Suomi on 2020-luvulla. Onko se sellainen mukamas hyvinvointivaltio, jossa ei ole varaa sairastaa, epäonnistua tai jäädä työttömäksi? Vai onko se sellainen arvoyhteisö, joka näkee kaikkien toimeen tulemisen yhteiseksi eduksi. Nyt taistellaan yhteiskuntarauhan puolesta. Rauha syntyy sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Kehitys ilman oikeudenmukaisuutta ei ole muuta kuin rappiokehitystä.

Sukupolveni on nähnyt, kuinka hyvinvointivaltiota on kerta toisensa jälkeen kuritettu aina 1990-luvulta lähtien. Iskut tuntuvat kovenevan vuosien saatossa. Yhteinen omaisuus liukenee, veronkierto yleistyy ja sen progressiivisuus kutistuu. Veroparatiisit ja yhtiöiden osingot kasvavat, kun pienen ihmisen vaikutusvalta ja elämänpiiri kutistuu. Siksi nyt on korkea aika erottaa taloudellinen valta poliittisesta vallasta. Osoittamalla aitoa solidaarisuutta päättäjät voivat alkaa taas kantamaan vastuuta, joka rakentuu jalolle periaatteelle syvästä yhdenvertaisuudesta. Paluu luokkayhteiskuntaan on sodanjulistus ihmisarvolle, kun taas hyvinvointivaltion päivittäminen 2020-luvun tarpeisiin on sijoitus ihmisyyteen. Ihmiset eivät ole kuluerä, he ovat kaiken julkisen rahankäytön arvoisia ja valtion olemisen syy sekä tarkoitus.

Emme ole sen parempia ihmisiä kuin 1918, nyt meillä on vain enemmän hyvinvoinnin välineitä käytössämme kuin aiemmin. Niihin lukeutuvat koulutus, terveydenhuolto, sosiaaliturva ja oikeus tietoon. Siksi yhteiskunta ja sen yksilöt ovat vakaampia. Yhteiskunta on silti vain niin vahva kuin sen heikoimmat jäsenet. Toisin sanoen ilman kaikkien hyvinvointia koko yhteiskunta on vaarassa.

Tästä yhteisestä turvaverkosta ei ole varaa luopua eikä leikkaamista voida enää jatkaa. Päinvastoin nyt on uskallettava tehdä sijoituksia tulevaisuuteen ja inhimillisyyteen. Hyvinvoiva kansalaisten joukko on paras yhteiskuntarauhan tae.

Yhteiskunnassa on edelleen ääniä, jotka pyrkivät määrittelemään ihmisarvon ulkonäön, kansalaisuuden, uskonnon tai kulttuurin perusteella. Vasemmiston ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta korostava puhe ja äärioikeiston puhe laista ja järjestyksestä kohtaavat jo toisensa verbaalin väkivallan tasolla.

Suomalainen hyvinvointi rakentuu pääasiassa kolmelle rakenteelle eli oikeusvaltiolle, joka takaa tuomioiden oikeudenmukaisuuden. Hyvinvointivaltio taas pyrkii takaamaan jokaiselle tasa-arvon toteutumisen ilman poikkeuksia. Sivistysvaltio on rakenne, jonka puitteissa kaikilla tulisi olla riittävät valmiudet ymmärtää ja käsitellä yhteisiä asioita. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että asioita ei keksitä omasta päästä, vaan niillä on faktapohja.

En kiihota kansaa uuteen aseelliseen vallankumoukseen tässä joukkohautojen ja leipäjonojen maassa, mutta kehotan jokaista suomalaista harkitsemaan vaaleissa äänensä kohtaloa tarkasti. Nyt tulee tehdä rauhanomainen inhimillisyyden vallankumous ja muuttaa Suomen suunta. Kylmästä leikkauspolitiikasta eli koko yhteiskunnan rikki repivästä politiikasta on siirryttävä sellaiseen politiikkaan, jossa valtiovalta tiedostaa roolinsa kansan palvelijana ja yhteisen kodin rakentajana. Näissä vaaleissa ratkaistaan hyvinvointivaltion ja siten myös yhteiskuntarauhan tulevaisuus. 

Työväentalon talon tilaisuuden musiikillisesta annista huolehti uusikaupunkilaislähtöinen neljästä veljeksestä koostuva Nurminen brothers (kuva alla).

Työväentalolla pidetyssä tilaisuudessa ”Kansa kahtia ennen ja nyt: Voimmeko ymmärtää sisällissotaa ajastamme katsottuna?”, puhunut Vasemmistoliiton paikallinen kansanedustajaehdokas VTT, antropologi Sami Laaksonen (oik.) ojensi muille tilaisuuden puheenvuoron käyttäjille Sari Närelle ja FM, historioitsija Johannes Yrttiaholle täällä vast’ikään julkaistun ”Vihaa, verta ja kyyneliä – Punavalkoinen Uusikaupunki 1918” -teoksen.

 

Kuinka Israel sai pommin

Rauhan puolesta-lehti   Hannu Reima Joulukuu.2012   LUE...

Estellen

Mika Jämiä

Kansalais-tottelematon kippari  LUE...

Rauhan puolesta -lehti 6/2012         

Rauhanpuolustajat    LUE...

Sisällissodan vaiheista Uudessakaupungissa on vähän tutkimuksellista tietoa

Avakka • Ilmo Suikkanen • 5.3.2018 • Päivitetty 12.3.18, lisätty Präntter-Heikin laulu)

Tammikuun 31.päivänä 2018 tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun viimeisetkin Uudessakaupungissa majailleet keisarillisen Venäjän sotilaat saivat lähtökäskyn kaupungista. Vuonna 1917 tapahtunut Venäjän lokakuun vallankumous, avasi tien Suomen itsenäistymiselle, jonka  mutta jo seuraavan vuoden alussa puhkesi täällä Etelä-Suomesta alkanut valkoisten ja punaisten joukkojen välinen sisällissota. Seuraavat viikot ja kuukaudet olivat Uudessakaupungissakin melskeistä epäjärjestyksen aikaa,

Miten sisällissodan aika näkyi Uudessakaupungissa? Uudenkaupungin museoon on tehnyt pienoisnäyttelyn aiheesta, jota viime viikolla esittelivät yleisölle museojohtaja Mari Jalava ja museoammanuenssi Jonna Junkkila. Katsojat voivat itse seurata diginäytöllä esitettävää katsausta sodan vaiheista kaupungissa. Esillä on myös joitakin esineitä, asiakirjoja, valokuvia ja mm. aikakauden rahoja, joista osa on väärennettyjä. Kävijä voi myös kuunnella tai lukea aikalaisten kertomuksia sisällissodasta.


Ensin vallassa valkoiset...

Jo ennen levottomuuksia aiheuttanutta työväestön leipäpulan vuoksi julistamaa marraskuun yleislakkoa syksyllä 1917 suojeluskunnat alkoivat järjestäytyä Uudessakaupungissakin. Eikä mennyt kauaa, kun myös punakaartit alkoivat organisoitua. Motiivina heillä oli, että koska porvaristo kaupungissa ja sen ympäristön maalaiskunnissa oli perustanut runsaasti aseistettuja suojeluskuntaosastoja on työväestönkin järjestäydyttävä puolustautumaan.

Tammikuussa 27.1.1918 suojeluskunta ensimmäisenä toimenpiteenään katkaisi Vironkallion mäellä lennätinyhteydet ja kävi häätämässä venäläissotilaat pois kasarmiltaan. Tämä onnistuikin ilman yhteenottoa, koska lokakuun vallankumous Venäjällä muutti valtasuhteita armeijan sisällä myös täällä. Vastarinnan sijaan venäläissotilaita kiinnosti ilmeisesti enemmän lähestyvä kotiuttaminen.

Helmikuun ensimmäisenä päivänä 1918 alkoi Uuteenkaupunkiin kerääntyä valkoisia joukkoja Raumaa ja Turkua myöten. Niiden vahvuus oli korkeimmillaan 600 sotilasta.

Mainittakoon, että museon tilaisuuteen osallistunut ”Raumalaisten sisällissota 1918”-kirjan kirjoittaja Tapio Niemi kertoi Vakka-Suomen suojeluskunnan päällikkönä toimineen Johan Fabritiuksen olleen Rauman poliisimestari 1917-1918, mutta saaneen sotaisten ja fasististen mielipiteidensä takia potkut.

Niemen mukaan kerrotaan hänen ensialkuun suunnitelleen johtamallaan Vakka-Suomen suojeluskuntakaartilla Rauman valtaamista, mutta uudessa tilanteessa Ahvenanmaan suunta nousi etusijalle. Fabritius johti suojeluskuntaa 2. helmikuuta myös Vehmaan työväentalolle suuntautu-neella järkyttävällä hyökkäysretkellä aseetonta iltamaväkeä vastaan.

Vehmaan tapauksesta kertoi yllemerkitylle tapahtuman 70-vuotismuisto-tilaisuuteen Vehmaalla 1988 liittyvässä lehtihaastattelussa jo edesmennyt Kaarlo Nieminen, jonka isä oli Vehmaan punakaartin päällikkö Mikko Airisto.

Präntter-Hessuksi tituleerattu mies on kirjoittanut tapauksesta myös laulun: ... Tuo villi kansa saatana ja lahtar-joukko kauhea nyt hyökkäsivät paikalle... He alkoivat nyt ampua, ikkunoist ja ovista nyt tätä kansaa turvaton ja neitosia onnetont... Nyt kansa kaatui lattial ja veri juoksi irtoinaan. Ol ihmisparkain ulinaa, neitoin ja lasten parkunaa.”

Hyökkäyksessä ammuttiin Vehmaan punakaartin päällikön veli Veikko Airisto ja sekatyömies Emil Lehtinen. Haavoittuneista kuoli suutari Johanssonin poika Johan matkalla sairaalaan, myös viisi muuta nuorta haavoittui. – Saksalaismielinen Fabritius oli keisarillisen Venäjän upseeri ja kohosi Suomen armeijassa myöhemmin everstiluutnantiksi.

Tilanteen epävarmuus ja aseiden niukkuus pakotti kuitenkin 7.2. suojelus-kunnan pakoretkelle Ahvenanmaalle. Tämä Vakka-Suomen suojelukunnan manööveri tapahtui talvioloissa ja huonoissa keleissä jäitse Kustavin kautta Brändöhön ja sieltä edelleen kohti Ahvenanmaata, jonne joukot saapuivat 10. helmikuuta.

Päällikkönsä Johan Fabritiuksen johdolla 460 miehen ryhmä ahdisteli saarille sijoitettuja venäläisiä, muun muassa

Maamme sisälli-sotaa edeltävän ajan tapahtumilla vaikutusta myös tapahtumiin täällä


Eduskuntavaaleissa 1916 vasemmisto voitti, ja sai 103 kansanedustajaa ja oikeisto 97. Työväenluokka, torpparit ja muu köyhälistö eli tuolloin hyvin sorretussa asemassa. Vasemmiston keskuudessa heräsi toivo, että nyt saadaan toiveet toteutetuiksi.

Tavoitteena oli kolmen pennin palkankorotus, kahdeksan tunnin työpäivä ja mm. hevosten kanssa pelloilla juosten ajon lopettaminen. Oikeisto vastusti työläisten vaatimattomia tavoitteita jyrkästi.

Suomi oli vielä tuolloin Venäjän alainen autonominen valtio. Oikeisto Venäjän tsaarin tukemana hajotti laittomasti vasemmisto-enemmistöisen eduskunnan. Se oli suuri pettymys työväenluokalle, koska näin toiveet parannuksista parlamentaarisin keinoin haudattiin.

Oikeiston saatua uusissa vaaleissa 1917 enemmistön eduskuntaan, vasemmisto-laiset katsoivat parhaaksi yrittää syrjäyttää oikeiston vallasta. Syrjäyttämisyritys aloitettiin vuonna 1918 tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä.

On syytä muistaa, että itsenäisyyden Suomelle myönsi Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto. Vallankumousjohtaja Vladimir Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, jolloin Suomen autonominen alue ei muodostunut osaksi Neuvosto-Venäjää ja myöhempää Neuvostoliittoa. Useimmat maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuosina 1918–1919.

Suomen itsenäiseksi julistamista oli edeltänyt sisäinen taistelu valtalaista ja siitä ryöpsähti alulle kansaa jakanut Suomen sisällissota kevättalvella 1918. Tämä työväestön luokkasodaksi kutsuma konflikti päättyi työläisten tappioon toukokuussa 1918 ja alkoi raastava vankileirien aika. IS

Vankileireistä muodostui hirvittäviä murhenäytelmiä, joissa menehtyi paljon myös vakkasuomalaisia

Avakka • IS • 5.3.2018

Suomen sisällissota päättyi toukokuussa 1918, mutta jo kesäkuussa alkoi uusi murhenäytelmä. Pidetään suoranaisena ihmeenä, että maa selvisi hirvittävästä punavankileirien kesästä.

Punakaartin toimesta valkoisia teloitettiin Uudessakaupungissa 6 ja valkoisten päästyä niskan päälle punaisia lahdattiin 14, joukossa neljä naista. Taisteluissa kaatui 11 ja vankileireillä kuoli 24.

Arkistotiedot kertovat, että sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli Suomessa 1 424 valkoista teloitettuna ja 4 kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7 370 punaista teloitettuna ja myös Venäjän kansalaisia teloitettiin.

Vankileirillä kuoli 11 652, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä valkoisen terrorin oloissa punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua.

Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Heistä noin 28 500 eli 75 prosenttia oli punaisia, joita menehtyi eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä tapahtuneisiin teloituksiin sekä nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa menehtyi lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia.

Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita. Punaisten riveissä taistelleiden venäläisten osuus oli 1500 – 3000. Tampereen taisteluiden aikana Pietarista saapui noin 2000 vapaehtoista venäläistä. Saksalaisten määrä Suomessa oli noin 12 000 miestä.

Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Voittanut osapuoli katsoi yhteiskunnan huonoimman aineksen nousseen Venäjän tuella kapinaan laillista hallitusta vastaan, joten hävinneisiin suhtauduttiin pitkälti kriminaaleina. Ensimmäisen maailmansota päättyi kuitenkin onneksi Saksan tappioon vahvistaen maltillisten ja laaja-alaiseen kansalliseen ajatteluun suuntautuneiden väestöryhmien asemaa yhteiskunnassa.

... sitten punaiset

Punakaarti puolestaan valtasi Uudenkaupungin 11.2.1918. Heidän ns. Kunnallisjärjestö ilmoitti kaupungin-valtuuston puheenjohtajalle tehdystä vallankaappauksesta. Ensimmäiseksi katkottiin puhelinyhteydet ja punakaartilaisten mielestä porvarillista propakandaa viljelleen U:gin Sanomien painokoneet ja kirjasimet rikottiin toimintakelvottomiksi. Myös toisen kaupungissa ilmestyneen Wakka-Suomi -lehden ilmestyminen loppui.

Alkuaikoina jopa tuhat miestä käsittävän punakaartilaisjoukon johto oli pääasiassa Helsingistä ja Turusta. Valtaa kaupungissa piti nyt punakaartin esikunta, joka sijaitsi Apteekkitalossa ja esim. museon tiloissa toimi sairaala, kertoo Jonna Junkkila.

Jo ensimmäisenä iltana otettiin kaupungin entisiä johtomiehiä 17 ravintola Vallilan kellariin vangiksi. Kaupunki oli kauhun vallassa. Tuolloin elettiin sekasortoista ja melskeistä aikaa kaupungissa ja tapahtui myös synkkiä veritekoja, joihin syyllistyivät usein muualta tulleet punakaartilaiset.

Kovan kohtalon kokivat mm. kaupunginlääkäri Juho Aleksanteri Jalava ja hänen seurassaan ollut raatihuoneen vahtimestari Wilhelm Adolf Aaltonen, jotka tapettiin raa’asti jäällä saaristossa 20. helmikuuta. Saman kohtalon koki jo aikaisemmin Salmen kartanon nuori omistaja Lauri Fredrik Zenger 14. helmikuuta.

Jalavan ja Aaltosen kohtaloon lienee vaikuttanut se, että he olivat kaupunkiin perustetun suojeluskunnan puuhamiehiä. Heistä Aaltonen toimi alkuun tämän lyseon nuoremmista opettajista ja oppilaista muodostetun ”lapsiarmeijan” päällikkönä. Myös aiemmin tapahtuneella Uudenkaupungin suojeluskunnan hyökkäyksellä Vehmaan työväentalolle saattoi olla vaikutuksensa Jalavan ja Aaltosen murhaamiseen – kostonkierre niitti satoaan tuohon aikaa.


Valkoisten voiton jälkeen alkoivat teloitukset

Valkoisten saatua valtakunnallisesti yliotteen huhtikuussa 1918, viimeiset punakaartilaisosastot poistuivat kaupungista 10.4. ja alkoi puolestaan valkoisen terrorin aika, johon sisältyi punakaartiin kuuluneiden vangitsemiset ja teloitukset.

Huhti-toukokuussa 1918 Uudessakaupungissakin teloitettiin useita punakaartiin kuuluneita tai heitä avustaneita, myös naisia.

Teloituksia tehtiin ainakin hautausmaan takana Sannon metsissä. Uuteenkaupunkiin tuotiin myös muualta Vakka-Suomesta vangittuja punaisia.

Vankiloina toimivat mm. Lehtolan nahkatehtaan rakennukset Itätullintorin laidalla, VPK:n talon kellari, Raatihuone sekä mahdollisesti myös muita paikkoja. Muistitietoa on myös mm. Kainpirtissä Kolera-nimisessä talossa sijainneesta vankilasta.

Tilaisuudessa virisi myös pohdiskelevaakin keskustelua aiheesta ja erityisesti Rauman suunnalta mukana olleet käyttivät puheenvuoroja. Tähän vaikutti ilmiselvästi se Raumalla on tämän asian tiimoilta oltu aktiivisia, tästä hyvänä osoituksena 2008 Tapio Niemen toimesta julkaistu teos ”Raumalaisten sisällissota 1918”.

Yhtenä merkittävänä tekijänä sodan äitymiseen silmittömäksi vihaksi nähtiin keskustelupuheenvuoroissa eriarvoisuuden kasvu ja työttömyys sekä jopa nälänhätään kärjistyneet yhteiskunnalliset olot.

Uudenkaupungin historian mukaan porvarillisiltakin tahoilta kritisoitiin tilannetta kärjekkäästi, mm arvostettu kapellimestari Widgren käytti valtuuston kokouksessa kirpeäsanaista kieltä, Hän totesi, että punaisten kapinan pääsyitä oli salakauppa ja elintarvikkeiden kalleus. Köyhä kansa ei pystynyt enää ostamaan perunoita, muista elintarvikkeista puhumattakaan.

Elokuun valtuustossa v. 1918 keskusteltiin samasta aiheesta ja ihmeteltiin miksi ei Uudesssakaupungissa saanut ostaa voita, vaikka lähellä oli neljä meijeriä.Vilja vietiin lähipitäjistä suurempiin keskuksiin myytäväksi ja maitokauppojen edessä värjötteli pitkiä jonoja.

Museojohtaja Mari Jalava totesi, ettei Uudessakaupungissa vielä ole sisällisodan tapahtumia ja vaikutuksia varsinaisesti tutkittu, vaikka muistitietoa ja muutakin aineistoa – mm. näkkileipää vuodelta 1918 – on jonkun verran kerätty tai tänne toimitettu.

– Pidän kyllä Uuttakaupunkia mielenkiintoisena kohteena mm. siitä syystä, että täällä olivat vallassa vuoroin kumpikin osapuoli ja toisaalta tänne tuli myös molemmin puolin paljon väkeä muualta, sanoo Jalava. – Varmasti me täälläkin jotakin kehitämme surullisen aiheen tiimoilta.

Museon näyttelyyn kannattaakin käydä tutustumassa ja mikäli löytyy esim. suvussa kulkenutta muistitetoa ja valokuvia,  niiden olemassaolosta kannattaa antaa museolle vinkkejä. Pienoisnäyttely on avoinna Wahlbergin museotalossa 29.3.2018 saakka ti-pe klo 12-15.

Tilaisuudessa käydyssä keskustelussa nousi esiin muutamia muistitietoihin perustuvia surullisia tarinoita sodan raakuuksista, joihin löytyi myös vahvistuksia Olli Laurilan mm. Sotasurmat tietokannasta keräämistä tiedoista.

Esa Lahtinen puolestaan kertoi Rimmin leipuriveljesten kohtalosta. Heistä löytyi tietoja omistamansa kiinteistön vanhoista talonkirjoista. Valkoisten vangiksi joutuneista veljeksistä nuorempi ammuttiin heti ja vanhempi kuoli Hämeenlinnan vankileirillä kesällä 1918.

Liitteenä Sotasurmat-tietokannasta poimitut tiedot sisällissodassa menehtyneistä uusikaupunkilaisista.

Tässä ja muissa Blasieholmankadun ja Itätullin torin välisissä aikoinaan nahkatehtailija Lehtolan omista-missa rakennuksissa oli keväällä 1918 yksi Uudenkaupungin punavankileireistä. Vangittuja vakkasuoma-laisia punaisten puolella toimineita pidettiin mm. siellä vangittuna, kunnes kesällä 1918 heidät siirrettiin suurempiin vankileireihin mm. Turkuun. Tammikuun loppuun 1918 asti rakennuksissa sijaitsi venäläisten sotilaiden kasarmi. Tuon ajan tapahtumiin voi käydä tutustumassa Mari Jalavan ja Jonna Junkkilan museoon kokoamassa näyttelyssä ”Miten sisällissodan aika näkyi Uudessakaupungissa?” Siitä on olemassa netissä myös mobiiliopaste verkkosivuilla osoitteessa www.tarinasoitin.fi/uusikaupunki1918

Ylläolevassa Sotasurmat tietokannasta poimitussa taulukossa on lueteltu Uudessakaupungissa sisällissodan aikana kuolleet henkilöt. Nimen lisäksi siitä ilmenee ammatti, elinaika, kirjoillaolokunta, asuinkunta, kuolinkunta ja kuolintapa. Valkoisia ja punaisia ei taulukossa ole eroteltu, mikäli kiinnostaa ne ilmenevät valkoisten vapaussodan muistomerkillä kirkonpuistossa ja vakaumuksen puolesta kaatuneiden punaisten luokkasodan muistomerkillä Sannon hautausmaalla. Punakaartin toimesta valkoisia teloitettiin Uudessakaupungissa 6 ja valkoisten päästyä niskan päälle punaisia lahdattiin 14, joukossa neljä naista. Taisteluissa kaatui 11 ja vankileireillä kuoli 24.

Vakavailmeinen yleisö seurasi museolla pidetyssä tilaisuudessa museo-ammanuenssi Jonna Junkkilan luentoa miten sisällissodan aika näkyi Uudessakaupungissa. Järkyttäviä tapahtumia täällä sata vuotta sitten ei pidetty juhlimisen arvoisina, mutta tutkimisen arvoisina sen sijaan kyllä. Museojohta Mari Jalavan mukaan esim. silloiset sanomalehtitiedot ovat pääosin pelkästään voittajan näkökulmasta kirjoitettua uutisointia.

Museon näyttelyssä on esillä myös lahjoituksena saatu leipä-pala v. 1918. Levottomuuksien lisäksi kärsittiin silloin myös pahasta elintarvikepulasta. Leipätaikinan jatkeeksi kerättiin puunkuorta.

Sisällissodan 1918 tapahtumat U:gissa kävellen 25.4.

Uusikaupunki.fi • 11.3.2018               LUE...

Uudenkaupungin museo järjestää 25.4. opastetun kävelykierroksen vuoden 1918 sisällissodan teemalla. Kierros alkaa torilta, rauhanmuistomerkin kohdalta kello 18.

Sata vuotta vanha

leivänpala

Uudenkaupungin Sanomat           LUE...

museonjohtaja Mari Jalava • 15.2.18