Historioitsijana Teemu Keskisarja on tehnyt pitkän uran. – Vuoden 1918 kansalaissotaa olen tutkinut erityisesti Viipurin käänteiden kautta sodan aikana, hän toteaa Uudenkaupungin työväentalon tilaisuudessa

– Kansalaissota on toki kaikin puolin raaka ja ikävä osa Suomen historiaa, mutta myönteisenä puolena voi todeta sen kestäneen vain puoli vuotta. Tämän ajan sisällissodista harvat kestävät niin lyhyen aikaa ja vielä harvemmat onnistuvat palautumaan suhteellisen normaaliin elämään yhtä nopeasti, kuin Suomessa kyettiin.

Käsitys vuonna 1918 jyrkästi kahtia jakautuneesta Suomesta on Keski-sarjan mielestä  suurelta osin myytti, suurin osa kansasta oli silloinkin ei-mitään mieltä mistään ja melko välinpitämättömiä muiden asioille. 

– Aatteelliset erot eivät selitä sisällissotaa, ne ovat tänä päivänä jopa isommat kuin tuohon aikaan, mutta toista sisällissotaa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, koska ihmisillä on paljon menetettävää ja loputtomasti muuta puuhaa, Keskisarja arvelee. 

Myös keskustelussa häneltä kysyttiin missä oloissa sisällissota voisi toistua tämän päivän Suomessa? Tähän hän aitoon keskisarjalaiseen tyyliin toteaa: – Ehkä sitten jos linjayhteydet netissä radikaalisti heikkenisivät kansa saattaisi rynnnätä kaduille.

– Ne samanlaiset tyypit jotka silloin lähtivät kuularuiskujen maalitauluksi vetelehtivät nyt, luojan kiitos, netissä suoltamassa iljettävää vihapuhetta ja purkamassa näin pahaa oloaan.

Suurimmalla osalla meistä on nykyisin myös aivan liikaa tietoa siitä, millaista sodankäynti oikeasti on, emme viitsisimme lähteä metsiin ammus-kelemaan. – Onneksi siis internet pelastaa meidät: esi-isillämme oli käsissään kivääri, meillä selfie-keppi

Sodan syyt löytyvät paremminkin siitä, että Suomessa oli johtavia henkilöitä ja ryhmiä, joiden koko elämä tähtäsi siihen, että sankaruuden palkinto lunastetaan sotatantereilla, eivät he miettineet ollenkaan, millaista on sotia 25 asteen pakkasessa.

Miettikääpä nyt, maassa oli viitisensataa Venäjän tsaarinajan virkaheittoa upseeria heistä yksi, turhautunut Mannerheim, jota kaikesta huolimatta myös ihailen, ajatteli ensimmäisen kerran vakavissaan jopa hakeutua johonkin siviiliammattiin. Eivät he olisi suostuneet rauhaan, sotasankaruus on sotilaille sitä mihin he ovat vihkiytyneet ja mihin heidät on koulutettu.

Myös nuoret miehet näkivät sodassa mahdollisuuden suureen seikkailuun. –Vai luuletteko, että vuosia Saksassa preussilaisen kurin ja aatemaailman pihdeissä rypeneet valkoisten jääkärit, jotka 1915 syyllistyivät maapetoksel-liseen toimintaan, olisivat kotiin palattuaan iloinneet nyt olevan aikaa jatkaa opiskeluja, tai jatkaa kotitilan viljelyä, tai hakeutua johonkin pikkuporva-rilliseen ammattiin – ei he olivat saksalaisoppien mukaan vihkiytyneet kuolemaa suurempaan taisteluun, ali-ihmisiksi luokittelemaansa roskaväkeä vastaan, sanoo Keskisarja.

Punakaartilaiset olivat puolestaan vihkiytyneet vallankumoukselle, myöskään he eivät olisi suostuneet rauhaan vaikka heidän kaikkiin vaatimuksiin olisi suostuttu. Aseellista taistelua kannatti Keskisarjan mukaan vain alle 30 prosenttia työväestä ja torppareista. Rauhaa kannattavat olivat hiljaa tai heidät oli vaiennettu.

Keskisarjan mielestä vuonna 1918 keskeinen ”tietolähde” sodankäynnin suhteen oli silloin Vänrikki Stoolin tarinoiden ruusuinen käsitys sotimisesta.


Välitöntä tarvetta ryhtyä tappamaan toisiaan, ei suomalaisilla ollut vuoden 1917 lopussa, Keskisarja summaa. Itseasiassa juuri itsenäisty-neellä Suomella oli Keskisarjan mukaan historiallisesti satumainen onni, Venäjän imperiumi oli mennyt päreiksi, eikä Ruotsikaan ollut kiinnostanut alueestamme. Paikallistason virkakoneisto toimi maassa hyvin, oli oma raha, vahva oma kulttuuri ja kukoistavaa teollisuuttakin. 

Sodan voittaneet valkoiset olivat tosin myyneet maatamme Saksalle lupaamalla sille monia etuja sekä päätösvaltaa Suomen asioissa. (Jopa Saksalainen “kuningaskin” ehdittiin valita uudelle alusmaalle.) Mutta Suomea onnisti tämänkin suhteen, sillä Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa sai aikaan sen, etteivät nämä edellä mainitut maansa myymiset tulleet voimaan.  


Olen pohtinut sitä mitä itse olisin jälkiviisaana tilanteessa tehnyt estääkseni sodan. Vaihtoehtona palopuheille olisin yrittänyt vakuuttaa punapäälliköille, ettei kannata yrittää, häviätte sodan satavarmasti. Johdossanne on vain ylipäällikkönne Ali Aaltonen, jolla on sotakokemusta ja vastassa on koulutetut jääkärit, koko virkakoneisto ja myös papisto.

Viime mainittuun olen erityisen pettynyt, he olisivat voineet hillitä ja estääkin väkivaltaa, mutta eivät halunneet, koska työläiset ja torpparit olivat heidän-kin silmissään ajan hengen mukaisesti ali-ihmisiä, manaa Keskisarja.

Punaiset olisivat voineet aivan hyvin sanoa, että onnistuivathan bolsevi-kitkin Venäjällä. Vertailu ei Keskisarjan mielestä kestä kriittistä tarkastelua, koska bolsevikit olivat pääosin kovemmissa liemissä kypsyneitä ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita ammattisotilaita.

Myönnettäköön punakaartilaisten pystyneen huonosta sotilaskoulutukses-taan huolimatta ihan kelvolliseen sodankäyntiin, paikoin syntyi jopa oikeita rintamalinjojakin ja myös tappiosuhde oli sekin melko siedettävä, punaisia kuoli noin 6000 ja valkoisia 4000. 

Nuijasodassa, runsas parisataa vuotta aikaisemmin käydyssä, suhde oli paljon huonompi. Siinä kuoli vähintään 3000 talonpoikaa ja ehkä korkeintaan 50 aatelista ratsumiestä. Varsinaisia ylempiä aatelismiehiä kuoli tuskin ketään. Tuliaseet olivat v. 1918 tasoittaneet voimasuhdetta.

(Aiheeseen liittyen, nuijasotaa ja sisällissotaa on usein vertailtu suomalaisuuden nousuna. Talonpoikien kirje nuijasodan jälkeen Kaarle-herttualle kuitenkin kertoo Suomen epäyhtenäisyydestä.

Kirjeestä paistaa kauna varsinaissuomalaisia kohtaan ja kuvataan ”suomalaisten tekemiä vääryyksiä”. Viha suomalaisia kohtaan oli suuri ja pohjalaiset halusivat maksaa veronsa Tukholmaan Turun sijaan. Asiaa tutkineen Heikki Ylikankaan mielestä kirje osoittaa, ettei suomalaista kan-sallistuntoa silloinkaan ollut, kuten ”tietty tutkimussuunta” on väittänyt.)

Saksalaisjoukkojen tuella sisällissota päättyi valkoisen armeijan voittoon toukokuun alussa 1918. Taisteluissa kaatuneiden lisäksi Punaiset murhasivat ja tappoivat Keskisarjan mukaan lyhyen sodan aikana 1650 siviiliä ja valkoiset 8300.

Vankileireillä syntyi Keskisarjan mukaan kuitenkin kansalaissodan pahinta jälkeä. Niille koottiin antautuneita punakaartien taistelijoita sekä muita punaisten ja työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita tai siitä epäiltyjä. Yhteensä niillä oli vangittuna yli 80 000 ihmistä, joukossa oli myös naisia ja lapsia sekä maassa olleita venäläisiä sotilaita.

Suurin osa leireistä oli suhteellisen pieniä pidätysleirejä, tällaisia sijaitsi Uudessakaupungissakin Kainpirtin kolera-sairaalan talossa ja Blasieholmankadun ja Itätullin torin välissä sijaitsevissa venäläisten entisissä kasarmirakennuksissa, jonne vankit myöhemmin koottiin ja kuljetettiin Turkuun tai Hämeenlinnaan. Suurempia leirejä oli kesäkuun alussa oli jäljellä 26:lla paikkakunnalla.

Vangeista kuoli leireillä eri syistä arviolta 14 000. Syyttömät ja syylliset olivat Keskisarjan mukaan tasa-arvoisessa asemassa, nälkä-, taudit sekä myös tutkimatta teloitukset kohtelivat vankeja samalla tavoin.

– Vankileireistä oltiin tietoisia ja turha vatvoa, että kuolemat johtuivat elintarvikepulasta. Valkoiset ylintä johtoa ja virkamiehiä myöden ajoivat tilanteen kestämättömäksi, kyse ei Keskisarjan mukaan ollut nälkään kuolemisesta vaan nälkään tappamisesta.

Omaisilta kiellettiin ja estettiin ruokapakettien lähettäminen leireille. Ehkä räikein esimerkki oli puhtaan juomaveden saannin estäminen, vaikka sitä olisi kyllä ollut tarjolla. Pilaantunutta kuravettä juomaan joutuneet aliravitut vankit sairastuivat ja paljon heistä tuli myös näin tapetuksi.


Vuosi 1918 ei ole suomalaisille tabu, se on ehkä tutkituin aihe Suomes-sa, vaikka vieläkin on tallentamatta ihmiskohtaloita ja etenkin pienempien paikkakuntien, joissa sotaa ei haluttu, traagisia juttuja, joita jokaisessa niissäkin tapahtui paljon.

Kansalliseen itseruoskintaan aiheen tiimoilla, ei Keskisarjan mielestä ole syytä käpertyä. Molemmat osapuolet osallistuivat ja kaatuivat vapauden puolesta. Tapahtumat on syytä tallentaa jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.

Työväentalon luentotilaisuuden järjestivät U:gin sos.dem. Kunnallisjärjestö, Vakka-Suomen Wanhat Toverit ja TSL


Historioitsija Teemu Keski-sarjalla on railakkaita ja ärsyttäviäkin näkökulmia historian tapahtumiin.

Ne aiheuttavat usein ihmetys-tä ja hätkähdyttävät, mutta niitä kannattaakin pohtia omia ennakkoasenteita järsien.


Hänen tutkimuksiinsa harvalla on nokan koputtamista. Keskisarja kuvaa niissä tapahtumia ja henkilöitä etsimällä motiiveja heidän teoilleen. Tarkasti dokumen-toidussa teoksissa ei myös-kään sellaisenaan niellä mitään aiempia sotakuvauk-sia, vaan Keskisarja kirjaa usein terveen epäilyn hurjim-pien kertomusten ja väitteiden paikkansapitävyydestä.


Vähän eri asia on sitten ylei-sötilaisuuksissa ja keskuste-luissa lauotut mielipiteet. Niitä pitää tarkastella myös hänen itsensä tarpeista. Räväkkyys takaa kutsut yleisötilaisuuk-siin, keskusteluhin ja tv-ohjelmiin. Keskisarja onkin mitä ilmeisemmin arvioinut, että myös hänen on elettävä ja valittu tyyli lisää myös hä-nen kirjojensa myyntiä, räväk-kä maine, takaa menekin – mikä ilmeni myös työväen-talon tilaisuuden isona väkimääränä. Tähän hänellä on tietysti täysi oikeus.

Historioitsija ja tietokirjalija Teemu Keskisarja Uudenkaupungin työväentalolla:

Aate-erot eivät selitä sisällissotaa – oli liikaa niitä jotka uskoivat lunastavansa sankaruuden palkinnon sotatantereella

Avakka • teksti ja kuvat Ilmo Suikkanen • 9.3.2018

Esko Seppäseltä uusi teos

Rauhan ja rahan geopolitiikkaa

Avakka • 9.3.2018

Aiheeseen liittyen kannattaa lukea myös Esko Seppäsen tuore teos “Rauhan ja rahan geopolitiikkaa”. Siinä kerro-taan mm. miten Suomen sisällisotaan sai luvan lähteä 1283 jääkäriä, joista lähes kaikki menivät valkoisten puolelle.

Kotimaahan sotimaan saivat lähteä vain ne, jotka sitoutui-vat sotimaan valkoisen Suo-men ja keisarillisen Saksan edustamien arvojen puolesta. Tämän rajoitteen johdosta Latviaan jäi 451 jääkäriä, jotka eivät suostuneet vaadittuun sitoutumiseen.

Kirjassa kerrotaan myös miten Suomessa oltiin viikko-kausia tietämättömiä siitä, että Saksa oli lähettämässä valkoiselle puolelle 171 laivalastillista apua: kaiken kaikkiaan 13 000 maailman-sodan taistoissa karaistunutta sotilasta, 4000 hevosta ja toistasataa lehmää.

Saksalaiset joukot iskivät punakaartilaisten selustaan, Valtasivat Helsingin ja Etelä-Suomen nopeuttaen näillä toimilla sodan päättymistä valkoisten voittoon.

Jääkäreiden paluu ei siis ollut sodan lopputuloksen kannalta niin ratkaiseva kuin oli saksa-laisten sotilaiden maihinnou-su ensin Ahvenanmaalle ja sitten Hankoon ja myöhem-min myös Loviisaan. 

Saksalaiset olivat Suomen asiainhoitajien Hjeltin ja Erichin kanssa tekemässä Suomesta Saksan talutus-nuorassa olevaa puoli-itsenäistä takapajulaksi taantuvaa valtiota, joka toimittaisi Saksaan puuta paperia ja Suomen malmi-varoja.

Kauppa ja merenkulkusopi-muksella Suomi antoi luon-nonvaransa Saksan ensisijai-seen käyttöön: Suomi ei saanut myöntää mitään etuja kolmansille valtioille sopimat-ta siitä ensin Saksan kanssa.

Sopimukset raukesivat Saksan hävittyä I maailman-sodan.

Tuota aikaa tutkineen Markku Jokisipilän mukaan ”Suomella olisi ollut eräänlainen satel-liittivaltion rooli, joka olisi liitty-nyt juuri Saksan suurvalta-aseman palvelemiseen”, kirjoittaa Esko Seppänen.

Teemu Keskisarja ja hänen kirjansa.

Kiinnostava aihe ja nimekäs alustaja kokosi työväentalolle runsaasti kuulijoita, joilla riitti myös kysyttävää.

 

Kuinka Israel sai pommin

Rauhan puolesta-lehti   Hannu Reima Joulukuu.2012   LUE...

Estellen

Mika Jämiä

Kansalais-tottelematon kippari  LUE...

Rauhan puolesta -lehti 6/2012         

Rauhanpuolustajat    LUE...

Sisällissodan vaiheista Uudessakaupungissa on vähän tutkimuksellista tietoa

Avakka • Ilmo Suikkanen • 5.3.2018 • Päivitetty 12.3.18, lisätty Präntter-Heikin laulu)

Tammikuun 31.päivänä 2018 tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun viimeisetkin Uudessakaupungissa majailleet keisarillisen Venäjän sotilaat saivat lähtökäskyn kaupungista. Vuonna 1917 tapahtunut Venäjän lokakuun vallankumous, avasi tien Suomen itsenäistymiselle, jonka  mutta jo seuraavan vuoden alussa puhkesi täällä Etelä-Suomesta alkanut valkoisten ja punaisten joukkojen välinen sisällissota. Seuraavat viikot ja kuukaudet olivat Uudessakaupungissakin melskeistä epäjärjestyksen aikaa,

Miten sisällissodan aika näkyi Uudessakaupungissa? Uudenkaupungin museoon on tehnyt pienoisnäyttelyn aiheesta, jota viime viikolla esittelivät yleisölle museojohtaja Mari Jalava ja museoammanuenssi Jonna Junkkila. Katsojat voivat itse seurata diginäytöllä esitettävää katsausta sodan vaiheista kaupungissa. Esillä on myös joitakin esineitä, asiakirjoja, valokuvia ja mm. aikakauden rahoja, joista osa on väärennettyjä. Kävijä voi myös kuunnella tai lukea aikalaisten kertomuksia sisällissodasta.


Ensin vallassa valkoiset...

Jo ennen levottomuuksia aiheuttanutta työväestön leipäpulan vuoksi julistamaa marraskuun yleislakkoa syksyllä 1917 suojeluskunnat alkoivat järjestäytyä Uudessakaupungissakin. Eikä mennyt kauaa, kun myös punakaartit alkoivat organisoitua. Motiivina heillä oli, että koska porvaristo kaupungissa ja sen ympäristön maalaiskunnissa oli perustanut runsaasti aseistettuja suojeluskuntaosastoja on työväestönkin järjestäydyttävä puolustautumaan.

Tammikuussa 27.1.1918 suojeluskunta ensimmäisenä toimenpiteenään katkaisi Vironkallion mäellä lennätinyhteydet ja kävi häätämässä venäläissotilaat pois kasarmiltaan. Tämä onnistuikin ilman yhteenottoa, koska lokakuun vallankumous Venäjällä muutti valtasuhteita armeijan sisällä myös täällä. Vastarinnan sijaan venäläissotilaita kiinnosti ilmeisesti enemmän lähestyvä kotiuttaminen.

Helmikuun ensimmäisenä päivänä 1918 alkoi Uuteenkaupunkiin kerääntyä valkoisia joukkoja Raumaa ja Turkua myöten. Niiden vahvuus oli korkeimmillaan 600 sotilasta.

Mainittakoon, että museon tilaisuuteen osallistunut ”Raumalaisten sisällissota 1918”-kirjan kirjoittaja Tapio Niemi kertoi Vakka-Suomen suojeluskunnan päällikkönä toimineen Johan Fabritiuksen olleen Rauman poliisimestari 1917-1918, mutta saaneen sotaisten ja fasististen mielipiteidensä takia potkut.

Niemen mukaan kerrotaan hänen ensialkuun suunnitelleen johtamallaan Vakka-Suomen suojeluskuntakaartilla Rauman valtaamista, mutta uudessa tilanteessa Ahvenanmaan suunta nousi etusijalle. Fabritius johti suojeluskuntaa 2. helmikuuta myös Vehmaan työväentalolle suuntautu-neella järkyttävällä hyökkäysretkellä aseetonta iltamaväkeä vastaan.

Vehmaan tapauksesta kertoi yllemerkitylle tapahtuman 70-vuotismuisto-tilaisuuteen Vehmaalla 1988 liittyvässä lehtihaastattelussa jo edesmennyt Kaarlo Nieminen, jonka isä oli Vehmaan punakaartin päällikkö Mikko Airisto.

Präntter-Hessuksi tituleerattu mies on kirjoittanut tapauksesta myös laulun: ... Tuo villi kansa saatana ja lahtar-joukko kauhea nyt hyökkäsivät paikalle... He alkoivat nyt ampua, ikkunoist ja ovista nyt tätä kansaa turvaton ja neitosia onnetont... Nyt kansa kaatui lattial ja veri juoksi irtoinaan. Ol ihmisparkain ulinaa, neitoin ja lasten parkunaa.”

Hyökkäyksessä ammuttiin Vehmaan punakaartin päällikön veli Veikko Airisto ja sekatyömies Emil Lehtinen. Haavoittuneista kuoli suutari Johanssonin poika Johan matkalla sairaalaan, myös viisi muuta nuorta haavoittui. – Saksalaismielinen Fabritius oli keisarillisen Venäjän upseeri ja kohosi Suomen armeijassa myöhemmin everstiluutnantiksi.

Tilanteen epävarmuus ja aseiden niukkuus pakotti kuitenkin 7.2. suojelus-kunnan pakoretkelle Ahvenanmaalle. Tämä Vakka-Suomen suojelukunnan manööveri tapahtui talvioloissa ja huonoissa keleissä jäitse Kustavin kautta Brändöhön ja sieltä edelleen kohti Ahvenanmaata, jonne joukot saapuivat 10. helmikuuta.

Päällikkönsä Johan Fabritiuksen johdolla 460 miehen ryhmä ahdisteli saarille sijoitettuja venäläisiä, muun muassa vallaten Prästön lennätinaseman 14. helmikuuta ja muutaman päivän päästä 17.2 käydyssä  taistelussa valkoiset valtasivat Godbyn kylän venäläisiltä.

Maamme sisälli-sotaa edeltävän ajan tapahtumilla vaikutusta myös tapahtumiin täällä


Eduskuntavaaleissa 1916 vasemmisto voitti, ja sai 103 kansanedustajaa ja oikeisto 97. Työväenluokka, torpparit ja muu köyhälistö eli tuolloin hyvin sorretussa asemassa. Vasemmiston keskuudessa heräsi toivo, että nyt saadaan toiveet toteutetuiksi.

Tavoitteena oli kolmen pennin palkankorotus, kahdeksan tunnin työpäivä ja mm. hevosten kanssa pelloilla juosten ajon lopettaminen. Oikeisto vastusti työläisten vaatimattomia tavoitteita jyrkästi.

Suomi oli vielä tuolloin Venäjän alainen autonominen valtio. Oikeisto Venäjän tsaarin tukemana hajotti laittomasti vasemmisto-enemmistöisen eduskunnan. Se oli suuri pettymys työväenluokalle, koska näin toiveet parannuksista parlamentaarisin keinoin haudattiin.

Oikeiston saatua uusissa vaaleissa 1917 enemmistön eduskuntaan, vasemmisto-laiset katsoivat parhaaksi yrittää syrjäyttää oikeiston vallasta. Syrjäyttämisyritys aloitettiin vuonna 1918 tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä.

On syytä muistaa, että itsenäisyyden Suomelle myönsi Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto. Vallankumousjohtaja Vladimir Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, jolloin Suomen autonominen alue ei muodostunut osaksi Neuvosto-Venäjää ja myöhempää Neuvostoliittoa. Useimmat maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuosina 1918–1919.

Suomen itsenäiseksi julistamista oli edeltänyt sisäinen taistelu valtalaista ja siitä ryöpsähti alulle kansaa jakanut Suomen sisällissota kevättalvella 1918. Tämä työväestön luokkasodaksi kutsuma konflikti päättyi työläisten tappioon toukokuussa 1918 ja alkoi raastava vankileirien aika. IS

Vankileireistä muodostui hirvittäviä murhenäytelmiä, joissa menehtyi paljon myös vakkasuomalaisia

Avakka • IS • 5.3.2018

Suomen sisällissota päättyi toukokuussa 1918, mutta jo kesäkuussa alkoi uusi murhenäytelmä. Pidetään suoranaisena ihmeenä, että maa selvisi hirvittävästä punavankileirien kesästä.

Punakaartin toimesta valkoisia teloitettiin Uudessakaupungissa 6 ja valkoisten päästyä niskan päälle punaisia lahdattiin 14, joukossa neljä naista. Taisteluissa kaatui 11 ja vankileireillä kuoli 24.

Arkistotiedot kertovat, että sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli Suomessa 1 424 valkoista teloitettuna ja 4 kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7 370 punaista teloitettuna ja myös Venäjän kansalaisia teloitettiin.

Vankileirillä kuoli 11 652, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä valkoisen terrorin oloissa punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua.

Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Heistä noin 28 500 eli 75 prosenttia oli punaisia, joita menehtyi eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä tapahtuneisiin teloituksiin sekä nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa menehtyi lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia.

Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita. Punaisten riveissä taistelleiden venäläisten osuus oli 1500 – 3000. Tampereen taisteluiden aikana Pietarista saapui noin 2000 vapaehtoista venäläistä. Saksalaisten määrä Suomessa oli noin 12 000 miestä.

Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Voittanut osapuoli katsoi yhteiskunnan huonoimman aineksen nousseen Venäjän tuella kapinaan laillista hallitusta vastaan, joten hävinneisiin suhtauduttiin pitkälti kriminaaleina. Ensimmäisen maailmansota päättyi kuitenkin onneksi Saksan tappioon vahvistaen maltillisten ja laaja-alaiseen kansalliseen ajatteluun suuntautuneiden väestöryhmien asemaa yhteiskunnassa.

... sitten punaiset

Punakaarti puolestaan valtasi Uudenkaupungin 11.2.1918. Heidän ns. Kunnallisjärjestö ilmoitti kaupungin-valtuuston puheenjohtajalle tehdystä vallankaappauksesta. Ensimmäiseksi katkottiin puhelinyhteydet ja punakaartilaisten mielestä porvarillista propakandaa viljelleen U:gin Sanomien painokoneet ja kirjasimet rikottiin toimintakelvottomiksi. Myös toisen kaupungissa ilmestyneen Wakka-Suomi -lehden ilmestyminen loppui.

Alkuaikoina jopa tuhat miestä käsittävän punakaartilaisjoukon johto oli pääasiassa Helsingistä ja Turusta. Valtaa kaupungissa piti nyt punakaartin esikunta, joka sijaitsi Apteekkitalossa ja mm. museon tiloissa toimi sairaala, kertoo Jonna Junkkila.

Jo ensimmäisenä iltana otettiin kaupungin entisiä johtomiehiä 17 ravintola Vallilan kellariin vangiksi. Kaupunki oli kauhun vallassa. Tuolloin elettiin sekasortoista ja melskeistä aikaa kaupungissa ja tapahtui myös synkkiä veritekoja, joihin syyllistyivät usein muualta tulleet punakaartilaiset.

Kovan kohtalon kokivat mm. kaupunginlääkäri Juho Aleksanteri Jalava ja hänen seurassaan ollut raatihuoneen vahtimestari Wilhelm Adolf Aaltonen, jotka tapettiin raa’asti jäällä saaristossa 20. helmikuuta. Saman kohtalon koki jo aikaisemmin Salmen kartanon nuori omistaja Lauri Fredrik Zenger 14. helmikuuta.

Jalavan ja Aaltosen kohtaloon lienee vaikuttanut se, että he olivat kaupunkiin perustetun suojeluskunnan puuhamiehiä. Heistä Aaltonen toimi alkuun tämän lyseon nuoremmista opettajista ja oppilaista muodostetun ”lapsiarmeijan” päällikkönä. Myös aiemmin tapahtuneella Uudenkaupungin suojeluskunnan hyökkäyksellä Vehmaan työväentalolle saattoi olla vaikutuksensa Jalavan ja Aaltosen murhaamiseen – kostonkierre niitti satoaan tuohon aikaa.


Valkoisten voiton jälkeen alkoivat teloitukset

Valkoisten saatua valtakunnallisesti yliotteen huhtikuussa 1918, viimeiset punakaartilaisosastot poistuivat kaupungista 10.4. ja alkoi puolestaan valkoisen terrorin aika, johon sisältyi punakaartiin kuuluneiden vangitsemiset ja teloitukset.

Huhti-toukokuussa 1918 Uudessakaupungissakin teloitettiin useita punakaartiin kuuluneita tai heitä avustaneita, myös naisia.

Teloituksia tehtiin ainakin hautausmaan takana Sannon metsissä. Uuteenkaupunkiin tuotiin myös muualta Vakka-Suomesta vangittuja punaisia.

Vankiloina toimivat mm. Lehtolan nahkatehtaan rakennukset Itätullintorin laidalla, VPK:n talon kellari, Raatihuone sekä mahdollisesti myös muita paikkoja. Muistitietoa on myös mm. Kainpirtissä Kolera-nimisessä talossa sijainneesta vankilasta.

Tilaisuudessa virisi myös pohdiskelevaakin keskustelua aiheesta ja erityisesti Rauman suunnalta mukana olleet käyttivät puheenvuoroja. Tähän vaikutti ilmiselvästi se Raumalla on tämän asian tiimoilta oltu aktiivisia, tästä hyvänä osoituksena 2008 Tapio Niemen toimesta julkaistu teos ”Raumalaisten sisällissota 1918”.

Yhtenä merkittävänä tekijänä sodan äitymiseen silmittömäksi vihaksi nähtiin keskustelupuheenvuoroissa eriarvoisuuden kasvu ja työttömyys sekä jopa nälänhätään kärjistyneet olot yhteiskunnalliset olot.

Uudenkaupungin historian mukaan porvarillisiltakin tahoilta kritisoitiin tilannetta kärjekkäästi, mm arvostettu kapellimestari Widgren käytti valtuuston kokouksessa kirpeäsanaista kieltä, Hän totesi, että punaisten kapinan pääsyitä oli salakauppa ja elintarvikkeiden kalleus. Köyhä kansa ei pystynyt enää ostamaan perunoita, muista elintarvikkeista puhumattakaan.

Elokuun valtuustossa v. 1918 keskusteltiin samasta aiheesta ja ihmeteltiin miksi ei Uudesssakaupungissa saanut ostaa voita, vaikka lähellä oli neljä meijeriä.Vilja vietiin lähipitäjistä suurempiin keskuksiin myytäväksi ja maitokauppojen edessä värjötteli pitkiä jonoja.

Museojohtaja Mari Jalava totesi, ettei Uudessakaupungissa vielä ole sisällisodan tapahtumia ja vaikutuksia varsinaisesti tutkittu, vaikka muistitietoa ja muutakin aineistoa – mm. näkkileipää vuodelta 1918 – on jonkun verran kerätty tai tänne toimitettu.

– Pidän kyllä Uuttakaupunkia mielenkiintoisena kohteena mm. siitä syystä, että täällä olivat vallassa vuoroin kumpikin osapuoli ja toisaalta tänne tuli myös molemmin puolin paljon väkeä muualta, sanoo Jalava. – Varmasti me täälläkin jotakin kehitämme surullisen aiheen tiimoilta.

Museon näyttelyyn kannattaakin käydä tutustumassa ja mikäli löytyy esim. suvussa kulkenutta muistitetoa ja valokuvia,  niiden olemassaolosta kannattaa antaa museolle vinkkejä. Pienoisnäyttely on avoinna Wahlbergin museotalossa 29.3.2018 saakka ti-pe klo 12-15.

Tilaisuudessa käydyssä keskustelussa nousi esiin muutamia muistitietoihin perustuvia surullisia tarinoita sodan raakuuksista, joihin löytyi myös vahvistuksia Olli Laurilan mm. Sotasurmat tietokannasta keräämistä tiedoista.

Esa Lahtinen puolestaan kertoi Rimmin leipuriveljesten kohtalosta. Heistä löytyi tietoja omistamansa kiinteistön vanhoista talonkirjoista. Valkoisten vangiksi joutuneista veljeksistä nuorempi ammuttiin heti ja vanhempi kuoli Hämeenlinnan vankileirillä kesällä 1918.

Liitteenä Sotasurmat-tietokannasta poimitut tiedot sisällissodassa menehtyneistä uusikaupunkilaisista.

Tässä ja muissa Blasieholmankadun ja Itätullin torin välisissä aikoinaan nahkatehtailija Lehtolan omista-missa rakennuksissa oli keväällä 1918 yksi Uudenkaupungin punavankileireistä. Vangittuja vakkasuoma-laisia punaisten puolella toimineita pidettiin mm. siellä vangittuna, kunnes kesällä 1918 heidät siirrettiin suurempiin vankileireihin mm. Turkuun. Tammikuun loppuun 1918 asti rakennuksissa sijaitsi venäläisten sotilaiden kasarmi. Tuon ajan tapahtumiin voi käydä tutustumassa Mari Jalavan ja Jonna Junkkilan museoon kokoamassa näyttelyssä ”Miten sisällissodan aika näkyi Uudessakaupungissa?” Siitä on olemassa netissä myös mobiiliopaste verkkosivuilla osoitteessa www.tarinasoitin.fi/uusikaupunki1918

Ylläolevassa Sotasurmat tietokannasta poimitussa taulukossa on lueteltu Uudessakaupungissa sisällissodan aikana kuolleet henkilöt. Nimen lisäksi siitä ilmenee ammatti, elinaika, kirjoillaolokunta, asuinkunta, kuolinkunta ja kuolintapa. Valkoisia ja punaisia ei taulukossa ole eroteltu, mikäli kiinnostaa ne ilmenevät valkoisten vapaussodan muistomerkillä kirkonpuistossa ja vakaumuksen puolesta kaatuneiden punaisten luokkasodan muistomerkillä Sannon hautausmaalla. Punakaartin toimesta valkoisia teloitettiin Uudessakaupungissa 6 ja valkoisten päästyä niskan päälle punaisia lahdattiin 14, joukossa neljä naista. Taisteluissa kaatui 11 ja vankileireillä kuoli 24.

Vakavailmeinen yleisö seurasi museolla pidetyssä tilaisuudessa museo-ammanuenssi Jonna Junkkilan luentoa miten sisällissodan aika näkyi Uudessakaupungissa. Järkyttäviä tapahtumia täällä sata vuotta sitten ei pidetty juhlimisen arvoisina, mutta tutkimisen arvoisina sen sijaan kyllä. Museojohta Mari Jalavan mukaan esim. silloiset sanomalehtitiedot ovat pääosin pelkästään voittajan näkökulmasta kirjoitettua uutisointia.

Museon näyttelyssä on esillä myös lahjoituksena saatu leipä-pala v. 1918. Levottomuuksien lisäksi kärsittiin silloin myös pahasta elintarvikepulasta. Leipätaikinan jatkeeksi kerättiin puunkuorta.

Sisällissodan 1918 tapahtumat U:gissa kävellen 25.4.

Uusikaupunki.fi • 11.3.2018               LUE...

Uudenkaupungin museo järjestää 25.4. opastetun kävelykierroksen vuoden 1918 sisällissodan teemalla. Kierros alkaa torilta, rauhanmuistomerkin kohdalta kello 18.

Sata vuotta vanha

leivänpala

Uudenkaupungin Sanomat           LUE...

museonjohtaja Mari Jalava • 15.2.18 

Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä kuukautta – taistelu sodan nimestä sata vuotta                                LUE...
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti puheessaan kantaa sovinnon puolesta, nyt kun sisäsällisodasta (Niinistön käyttämä nimi) tulee alkaneena vuotena kuluneeksi 100 vuotta. Joku voi pitää yllättävänä Niinistön arviota, ettei edes pitkä aika ole kaikkia sisällissodan arpia peittänyt. Eivät ehkä kuitenkaan kaikki. Sen huomaa siitäkin, kuinka vaikeaa sodalle on ollut keksiä kaikille kelpaavaa nimeä. 

Vasemmiston tavoitteena ei ollut sota vuonna 1918

Filosofian maisteri Riku Kauhasen luokaton luento Vakka-Suomen kansalaisopistossa tuskastutti minut sillä tavoin, että vaihdoin ajatuksia suoraan hänen kanssaan. Luento jätti pois kaiken poliittisen taustoittamisen. Poliittisesti luento oli siis hyvin vähän vuosien 1905-1918 asetelmia käsittelevä. Käsittelemättä jäi muun muassa se tosiasia, että poliittinen vasemmisto pyrki kaikin keinoin välttämään sodan, kunnes se ei enää ollut mahdollista.

Vasemmiston tavoitteena ei tuolloin ollut sota, vaan vallankumous oikeudenmukaisemman yhteiskunnan toteuttamiseksi. Vallankumousta yritettiin demokraattisin keinoin porvarien vääryydellä hajottaman eduskunnan kautta, joka sosialidemokraattienemmistöisenä ajoi muun muassa itsenäisyyttä ja kahdeksan tunnin työpäivää. Sensuurin ja painostuksen voimalla oikeisto kaappasi eduskunnan tavalla, jota nykyisin kutsuttaisiin parlamentaariseksi vallankaappaukseksi. Vasemmisto vastasi tähän aloittamalla vallankumouksen Me vaadimme -ohjelmalla 14.11.1917. Ohjelmaa ei ollut otettu uuden eduskunnan käsiteltäväksi.

Tämä kaikki jäi Kauhaselta sanomatta. Sen sijaan hän käytti tiedonvaltaansa väärin ja viittasi punaisiin "juoppoina", vaikka tällaiset lausunnot eivät kuulu tutkijan etiikkaan. Kauhanen puhui itsensä pussiin, kun hän tutkijana alkoi lopussa politikoimaan leimaten punaiset perusteluitta "terroristeiksi". Kuitenkin, kuten hän toi esille, punaiset järjestivät jopa joukkonsa demokraattisesti ja niissä oli mukana selkeästi enemmän naisia kuin valkoisilla. Kansanvaltaisissa joukoissa oli mukana myös pasifisteja.

Kauhasen esittämien lukujen mukaan punaiseen terroriin kuoli sodassa 1 400 henkeä ja valkoiseen ainakin 7 000 henkeä. Kun vielä punaisia kuoli sotatoimissa yli 5 000 ja heitä katosi melkein 1 800 sekä vankileireillä heitä kuoli ainakin 11 000, voidaan valkoisen puolen julmuuksien sanoa olleen viisinkertaista, siis noin suhteessa 25 000 punaista ja 5 000 valkoista kuollutta.

Siksi väitteet siitä, että demokratiaan uskoneiden punaisten voittoa olisi seurannut valkoisia pahempi terrori, ei voi allekirjoittaa. Käytännössä punaisten puolen väkivaltaisuuksien liioittelu oli yksi tapa oikeuttaa vankileirien kuolemat ja muut hirmutyöt.

Punaisten toiminta oli lähtökohtaisesti hyvin erilaista kuin valkoisen puolen toiminta, koska sen aatteelliset syyt, käytännön järjestäytyminen ja tavoitteet olivat erilaisia. Olennaista on huomata, että käydyn keskustelun aikana Kauhanen ei milloinkaan vastannut kysymykseeni siitä, miksi hän esitti punaisista väitteitä "moraalittomina" tai valkoista puolta "vaarallisempina" unohtaen esittämänsä uhriluvut.

Toivoisin Vakka-Suomen kansalaisopistolta jatkossa tasapuolisempaa lähestymistapaa vuoteen 1918. Eli kutsuttakoon luennoimaan myös sellaisia tutkijoita, jotka ovat enemmän kallellaan punaiselle kuin valkoiselle puolelle. Kauhanen mainitsi luennollaan onneksi myös YTL Marjo Liukkosen tutkimukset Lahden Hennalan vankileirin noin 200 naisen mielivaltaisista teloituksista.

Jotakin aiheen kiihkeydestä ja tärkeydestä kertoo se, että tutkija Liukkonen on saanut tappouhkauksia julkaistessaan aiheesta tutkittua tietoa, joka kyseenalaistaa virallista valkoista historiankirjoitusta. Ja kyllä, myös omia sukulaisiani oli punaisten vankileirillä Kainpirtissä Uudessakaupungissa, siksi en voi yhtyä historian vääristelyyn.

Omat aatteelliset juureni ovat vahvasti Suomen vuoden 1917 vallankumouksessa, joka olisi toteutuessaan tehnyt Suomesta paremman valtion kuin mitä se nyt on. Onneksi monet vallankumouksen vaatimuksista ovat toteutuneet myöhemmin tässä yhdessä maailman sosialistisimmassa maassa. Sosialismihan on yhtä kuin hyvinvointivaltio. Kansalaissodan taakka on edelleen käsittelemättä kansallisena traumana.https://yle.fi/uutiset/tuoreimmatshapeimage_5_link_0